Vanhan kertausta, osa 2
Tultuani Mäntsälään marraskuun alussa 1984 sain ihanaksi osakseni seurakunnan nuorisopapin tehtävät. Minulla taitaa vieläkin olla nuorisopapin sielu, vaikka niitä tehtäviä en ole enää pitkään aikaan hoitanut. Opin itse varmaan nuorilta enemmän kuin ikinä pystyin heitä opettamaan, vaikka sitähän minä toki rippikoulussa ja muutenkin tietysti yritin. Monet kirjoitukseni ja saarnani nousivat niihin aikoihin ymmärrettävästi siitä maailmasta. Tämä seuraava on Mäntsälä-lehdestä toukokuulta 1985:
Nuoruuden koko kuva?
Tänään minä näin hänet jälleen. Hänen katseessaan ei ollut enää samaa paloa kuin ennen. Mikä oli sammuttanut tähdet hänen silmistään? Niiden takana asui tyhjyys - se oli tullut sinne toivon tilalle. Näin, ettei hän enää jaksanut uskoa itseensä. Hän oli itkenyt.
Hän katsoi ulos ikkunasta, johon epävakaa kevät paiskoi viimeisiä jo hyvin räntäisiä lumihiutaleitaan. Alas valuessaan ne muodostivat ikkunaan raitoja. Hän ei nähnyt ulos kovin selvästi. Ehkä hän yritti nähdä tulevaisuuteensa. Oliko sitä? Nuoruuden nyt-hetki eikä sitten muuta.
Tiesin, että hän halusi elää tätä päivää täysillä. Keneltä hän saisi siihen luvan? Pystyisikö joku sen hänelle takaamaan?
Prinsessa, joka nukkuu satavuotista untaan linnassa, jonka ympärille köynnökset tekevät vaikeasti lähestyttävän esteen.
Entä prinssi? Onko hänen suudelmassaan enää tehoa?
Minä rukoilin: Jeesus Kristus, mitä sinä olet hänelle varannut? Toivoa ja tulevaisuutta? Mutta Jeesus - mihin hän ne kiinnittää?
Minusta tuntuu, että olet antanut aikuisten ihmisten pideltäväksi liian helposti räjähtävän latauksen.
Radiossa soi kovan päivän ilta. Tulkoon vielä ylösnousemuksen aamu.
Mikko Seppälä