Elämänsä pöllyssä!

No, aika moni meistä on tehnyt niin.

Olen matkatyöläinen. Ajan paljon. Ja minulla on aika tuhti rutiini autossa istumiseen - onhan minulla pelkästään toimistollekin 70km työmatka. En siis hetkahda ihan pienistä.

Mutta viime päivinä olen ajanut aika kieli keskellä suuta. Pöllyävä lumi ja erittäin liukas tienpinta on yhdistelmä, joka saa karaistuneenkin matkatyöläisen helläämään kaasujalkaansa.

Samalla olen kyllä ihmetellyt vauhtia, jolla toiset menevät pöllystä ja pinnoista huolimatta. Sumeesti vaan eteenpäin, vaikka mitä olis edessä tai takana. Eikä siinä mitään, että minun jäljessäni pöllyää. Minä olen jo ohi pitkän matkaa.

Polkaisempa tuosta vähän.

Eilisiltana jäin miettimään, että onko tämä pöllyssä ajaminen kuva meidän ihmisten elämästä.

Toiset kangistuvat kauhusta, kun elämän askeleita ei voi nähdä juuri seuraavaakaan eteenpäin.

Ja toiset painavat muista välittämättä hirveällä kiireellä eteenpäin, väliäkö sillä mitä edessä on tai mitä takana pöllyää. Kuhan minä tästä pääsen.

Ja erittäin harvat pysähtyvät tien viereen, kun hätävilkut päällä yksinäinen tien kulkija on hyytynyt tienvarteen.

"Onhan meillä operaatio lumihiutale - ammattilaiset auttakoon!"