Helpon elämän vankina
Minä kirkastuin. Tai ainakin aivoni saivat ihan uuden impulssin, joka on tarkentanut näköäni ilmiöihin ihan viime päivien aikana. Tuomas Enbusken toimittamassa TV-ohjelmassa haastateltiin muistaakseni filosofia, jonka ydinajatus oli muistinvaraisesti referoituna: ”Muutama vuosikymmen sitten huolemme oli tuonpuoleista –miten meille käy kuolemamme jälkeen. Nykypäivänä huolemme on tämänpuoleista – miten selviämme hengissä tänään ja huomenna.”
Niinpä. Menneinä vuosikymmeninä elämä oli rankkaa. Ihmiset keskittyivät miettimään, eihän vain kuoleman jälkeenkin ole yhtä rankkaa. Rajat sanottiin auki: oli paratiisi ja helvetti, Jumala ja Saatana, taivas ja kadotus, ikuinen ilo ja tuska ja hammastenkiristys.
Elämä on helpottunut. Olemme saaneet vapauttamme jo tämänpuoleisuuteen. Meitä ei lopulta enää rajoita mikään muu kuin oma ajatuksemme itsestämme suhteessa muihin. Kun yhteiskunta tai uskonto ei enää meitä rajoita, kai meidän on rajoitettava itseämme: dieetit, kunto-ohjelmat, aatteet, elämänvalinnat ja muut fanaattisuuden muodot kehottavat valitsemaan ”sen oikean asenteen” ja pysymään siinä ja vain siinä. Ihminen ei lopulta kestä rajatonta vapautta. Hän rakentaa rajansa vaikka itse, jos niitä ei kukaan muu aseta.
Istuin luennolla aikanaan ja kuuntelin sikainfluenssapaniikkia. Ilta-Sanomien lööppi:
”Terve tyttö kuoli sikainfluenssaan” loihti pelkoa ja paniikkia. Surullinen tarina ja vanhemmille tietenkin raskas elämäntilanne. Mutta kukaan luennolla keskustelua käyneistä ei edes tullut ajatelleeksi, että tyttö ei oikeasti ollut kuollessaan terve: Hän sairasti sikainfluenssaa. Ja sairauksiin kuolee ihmisiä. Ilta-Sanomat korosti herkullisesti nykyeetosta: ihmisen oikeus on säilyä hengissä.
Kun huolemme on siirtynyt tämänpuoleisuuteen, kuoleman mahdollisuus on rajattu pois. Se on meidän suuri huijauksemme tänään: kun elät oikean aatteen avulla, sinä et kuole! Ja samalla me jokainen tiedämme, että meille on asetettu systeemiin viimeinen käyttöpäivä, hetki jolloin elämä lakkaa.
Yllättäen huomaan, että menneisyydessä elettiin vankilassa, jossa elämän raskaus rajoitti valintoja. Tänään useimmat meistä saavat valita elämässään melkein mitä tahansa valintoja. Silti me olemme mahdollisuuksien vankeina, kun luomme oman vankilamme. Ja se äärimmäinen vankila on, että yritämme elää elämää, joka ei pääty koskaan.
”Vapauteen Kristus meidät vapautti!” huudahtaisi jo Paavali! Huoli tuonpuoleisuudesta on purettu. Me tiedämme mitä siellä tapahtuu. Se kuoleman varjo, joka tämänpuoleisuuden huolta usein vaivaa, on unohdettu. Elämä on jatkumo, jonka yhtenä tapahtumana muiden joukossa on tästä maailmasta kuoleminen. Kuoleminen ei kuitenkaan tarkoita elämättömyyttä. Kuoleman merkitys väljähtyy.
”Minä elän!” oli Aleksis Kiven viimeiset sanat, vaikka hän oli köyhä kuin rotta ja eli menneisyydessä!