Jo joutui armas aika
Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks' luopi, sen kutsuu elohon.
Sielumme silmiin tulvii kesän kauneus. Jo joutui armas aika, kesä on täällä.
Lapset laulavat suvivirttä ja aikuiset debatoivat suvivirren oikeutuksesta paikastaan koulun päättäjäisjuhlissa.
Ensimmäisen säkeistön vielä sulattaa, sillä siellä vain siunaillaan. Kyllähän me kaikki siunailemme.
Mutta tuleeko kukaan ajatelleeksi, että tämäkin säkeistö saattaa ahdistaa?
Eräs perhetuttumme kertoi, että häntä kuristi aina kurkusta heti ensimmäisen säkeistön aikana, sillä hän tiesi, että tämän jälkeen saa todistuksen ja kun sen kanssa menee kotiin, tulee selkäsauna.
Miehellä oli ikää jo 54, mutta tunne tuli silti.
2. Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa, puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs', Jumala, ihmeitäs' julistaapi se vuosi vuodelta.
No nyt mennään jo uskonnon puolelle. Jumalan ihmeitä ei voi sulattaa, jos ei usko Jumalaan.
Mutta olis niin kiva laulella niityistä ja laihoista ja puiden huminoista.
3. Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes' kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.
Tämä on jo ihan sulattamatonta! Nythän ne pakottavat jo liittämään ääneni Herran kuoroon.
Selvää uskonnon harjoitusta!
Säkeistöihin 4-6 ei onneksi edes mennä, sillä siellä puhutaan jo liian suoraan: siellä kukkivat jo liljat Saaroninkin.
Firman kehityspäivillä päädyin porukkaan, jossa käytiin kiivasta keskustelua, onko suvivirsi uskonnonharjoitusta vai kulttuuriperintöä. Pitääkö ihmisen kyetä laulamaan suvivirsi, vaikka ei usko Jumalaan.
Oli niitä, jotka katsoivat, että suvivirsi pitäisi laulaa niillä "hengettömillä" sanoilla, jotka siihen on tehty. Tosin silloin siitä häviää hohto, sillä se juttu on niissä tutuissa sanoissa.
Oli niitä, jotka katsoivat, että vaikka sanat olisivat miten hengelliset, virsi on nykyisin vain laulu, johon liittyy tunne. Ja tuo tunne on osa kulttuuriperintöä.
Ei ollut yhtään sellaista ihmistä, joka olisi kanssani sanonut: haluan laulaa Suvivirren, jotta lapseni oppisi, että tämä kaikki hyvyys tulee Jumalalta.
Ajatuksemme nykyaikana on, että meidän on karsittava kaikki, millä voi olla "hengellinen vaikutus" ihmiseen.
Me ajattelemme lapsemme ja itsemme jotenkin ajattelemiseen kykenemättöminä kohteina, jotka ovat aivopestävissä yhdellä virrellä.
Mikä meitä vanhempia oikein vaivaa?
Miksi me emme uskalla opettaa lapsillemme juuriamme, aatteitamme ja arvojamme?
Miksi me emme uskalla sanoa, että me tulemme tälläisestä perinteestä ja ajattelemme näin?
Miksi emme kasvata lapsistamme sen verran tervehenkisiä, että he kestävät olla keskellä vierasta uskonnollista tilaisuutta ilman, että he säikkyvät, hämmentyvät ja sekoavat?
Onko kyse lapsista vai meistä aikuisista?
Jo todella joudu armas aika, jolloin tuo on mahdollista!