Kun minä mummoni möin
Kesämökki oli huonossa kunnossa. Paikka oli ihana, mutta laittamiseen olisi uponnut omaisuus. Olisihan se ollut lähelläkin, mutta minkäs teet - isän taloudellinen tilanne edellytti sitä. Oli paljon järkisyitä luopua mökistä. Ymmärsin sen. Mutta mökillä oli minulle erityinen merkitys: se oli elämässäni viimeinen paikka, joka oli mummolleni tärkeä.
Piano oli venäläisvalmisteinen, sen pedaali kitisi ja muutamat koskettimetkin narahtelivat. Se ei tupannut pitämään virettä puolta vuotta kauemmin. Mutta pianolla oli historia: kun minä halusin pianon, jotta voisin kehittyä soittajana, mummoni antoi minulle 5000 markkaa, jotta saisin ostaa itselleni pianon. Perheelläni ei ollut säästöjä, joten piano piti ostaa tuolla mummon pesämunalla ja veli-venäläinen löytyi sopivasti. Viisitoista vuotta sitä soitin muistellen pian tuon jälkeen kuollutta mummoani.
Häkellyttävää, miten näistä kahdesta asiasta luopuminen konkretisoi sen, miten pikkuhiljaa joudun luopumaan mummostani muistuttavista asioista. Jäljelle jää muistot, ne jotka jaksan muistaa. Konkreettinen kosketus vähenee, elämän piiri kehittyy ja vaihtaa paikkaansa. "Miespolvet vaipuvat unholaan!" tulee ihan uudella tavalla esiin tutusta virrestä.