Maanantai 6. helmikuuta. Nimipäivää viettää Terhi, Teija, Tiia, Tea, Terhikki
 Rss Sivukartta

Saunapuhdas Kuolema

Sarjamurhaaja puraisee uhrinsa poskesta ennen kuin tappaa hänet. Häntä yrittää saada kiinni entinen sarjamurhaaja, mutta kun ei saa, käy huonosti. Teho-osaston komeat lääkärit luettelee lyhenteitä toisensa perään, mutta silti sydänfilmin vihreä viiva suoristuu kuoleman kankeaksi. Patologi astuu kehiin ja kertoo rikospaikkatutkijoille, että murhaaja on vasenkätinen ja verenhimoinen. Hän käytti tylppää asetta ja mursi ensin polvilumpion ja sitten aataminomenan. Suljen television ja yritän käydä nukkumaan. Uskallanko ummistaa silmäni, kysynpä vain.

 

Me olemme turtuneet jo CSI:n, Teho-osaston, Da Vincin murhatutkimusten, Bonesin ja LAPD:n kotiimme kantamaan kuolemamässäilyyn. Ilta ilman veristä murhaa  on murhaa. Etenkin, jos ei saa edes tirkistellä BigBrother –taloon tai tiputtaa ketään pois kilpailusta.

 

Uteliaisuuden ja kateuden ymmärrän. Ihminen on utelias ja pohjalainen kateellinen. Siksi tirkistely ja tiputtaminen myy mainosaikaa niin hyvin, että saamme joka ilta katsella jonkinsortin formaattimuunnosta näistä ihmisen perusvaistoista.

 

Mielenkiintoista on kuitenkin se, että me haluamme katsoa murhia, kuolemaa, tuskaa, väkivaltaa ja hirmutekoja rentouttavana perjantai-iltana päästyämme työstressistä puhdistavan saunakierroksen jälkeen. Saunajuoma sohvapöydälle, villasukat jalkaan, hyvä asento sohvalta ja kuolema kehiin! Siinä elämäneliksiiriä.

 

Onko kyse siitä, että me kuolevina ihmisinä haluamme jollain alitajuisella tavalla tutustua kuolemaan, kun se muutoin on niin hurjan etäinen? Syynsä tuolle kuoleman määrälle televisiossa täytyy olla. Katsojalukuja pitää tulla, sillä muutoin ei mainokset myy ja bisnes pyöri. Ei olisi kameramiehen saunankiukaalla kiekuraa, jos ei muutamaa ruumista pullautettaisi joka ilta televisiosta mukaviin olohuoneisiimme.

 

Muistan rippikouluopettajani suusta vain yhden lauseen: ”Synnin palkka on kuolema!”. Se järkytti minua. Se oli minun maailmaani järistävä lause. Nyt huomaan, että tämä rikkinäisten ihmisten suuri haava on edelleen olla sidottuja kuolemiseen kaikki vapaa-aikansa. Me olemme kiinni kuolemassa, ja siitä on kuvana tuo kuolemisen määrä television arjessa. Me olemme sidottuja kuolemiseen, ja se näkyy ohjelmissa. Loppu tulee. Ennemmin tai myöhemmin. Kello 18.30 tai viimeistään klo 21, kun K-15 –sarjat alkavat.

 

Voiko tästä kuolemasta päästä eroon? Tarvitseeko minun katsoa sitä silmästä silmään kaikki lauantai-illat? Enkö voisi vain vaihtaa kesäillanvalssikanavalle ja olla vapaasti vapaa valssin tahdissa?

 

 Palaan verkkoraamattuni äärelle: Yllättäen löysin rippikouluopettajani lempilauseen, joka käänsi katseeni aivan uuteen suuntaan:

Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Room. 6:23



Kommentoi tätä kirjoitusta