Elämä on meri
Elämä on meri
Matkustan juuri Suomeen pariin työneuvotteluun. Sattui aikamoisen tuulinen päivä, aamulla jo kolmannen kerroksen asuntoni ikkunalasit vain helisivät kun tuuli ravisteli niitä. Tiesin tätä jo odottaakin, mutta en varmaan aiemmin ole näin kovassa merenkäynnissä matkustanut. Suurtakin laivaa keikuttaa aika paljon, ja välillä ikkunasta ei näe muuta kuin valkoista vesisuihkua. Onneksi on valoisaa, niin ettei pelota, vaan tuntuu melkein siltä kuin olisi Linnanmäellä.
Olin viikonloppuna äitien ja tyttöjen leirillä. Meitä oli yhteensä 24 isompaa ja pienempää daamia Kosen pappilassa viettämässä laatuaikaa. Tällä kertaa jätimme prinsessatouhut vähemmälle, mutta kimallusta riitti silti. Luulen, että sitä kultaista, punaista, sinistä, hopeista ja kuka tietää minkä väristä hilettä, jota askarteluissa käytettiin löytyy siivoamisesta huolimatta pappilan tuoleilta ja lattioilta vielä sinäkin päivänä kun Jeesus joskus tulee takaisin.
Mutta ei se pelkkää hilettä ja juhlahumua ollut. Kun äideillä oli lauantaina oma juttutuokio, juttelimme tyttöjen kanssa sovinnosta. Ja tietysti myös riitelemisestä. Sitten juttui kääntyi jotenkin yllättäen hylkäämisiin ja kuolemaan, ja monella pienellä oli jo kokemus siitä, miltä tuntuu kun läheinen kuolee tai perhe hajoaa. Tai ainakin olivat sitä läheltä nähneet. Siinä kuunnellessa ei osannut mitään kovin viisasta sanoa, ei voinut kuin todeta että 'elämässä joskus käy niin, ja se on surullista.'
Tuon juttutuokion jälkeen päätin ottaa sunnuntain aamuhartaudeksi draaman Matteuksen evankeliumin 14. luvusta, jossa Jeesus kävelee veden päällä. Jokainen valitsi hahmon, joka halusi tuossa kertomuksessa olla, ja etsi itselleen tilanteessa sopivan kohdan. Lopulta meillä oli joukossa pieni viisivuotias Pietari, joka halusi kävellä Jeesuksen lailla veden päällä. Kun Jeesus kutsui, hän astui rohkeasti pois veneestä. Vaikka aallot yrittivät tarttua Pietarin jalkoihin, hän käänsi suuret silmänsä Jeesuksen puoleen, otti Jeesusta kädestä kiinni ja pysyi pinnalla.
"Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää mieli levoton? Kuka auttaa voisi, yö kun synkkä on?
Isä, sinuun katson tuskan tulessa. Sinä tahdot aina kantaa minua. Sinulle saa huutaa henki rauhaton. Löydän lohdutuksen, yö kun läsnä on.
Murheen musta laakso silloin valkenee. Askeleita ottaa arka rohkenee. Kanssasi en pelkää, Isä, yötäkään. Kanssasi voin käydä tuskan pimeään.
Siunaa elämääni, siunaa työtäni. Auta, että tunnen läsnäolosi. Anna lampun loistaa, mieli tyynnytä. Isä, öin ja päivin pidät kädestä."
(Virsi 482, sanat Georg Kiviste, suom. Anna-Maija Raittila)