Iloa ja elämää
Ystävät lahden toiselta puolelta kävivät kylässä ja toivat tullessaan aimo annoksen iloa ja hyvää mieltä. Jaoimme hetken yhteistä matkaa, ihmettelimme Tallinnaa, nauroimme välillä vatsat kipeinä ja välillä mietimme vakavampia asioita. Kohtaamisesta jäi suuri kiitosmieli ja virkistynyt olo.
Kotimatkalla satamasta, saatettuani ystävät kotimatkalle havahduin ajatukseen, että tänään on lõikustänupüha. Suomeksi käännettynä se tarkoittaa elonkorjuun sadosta kiittämisen pyhää. Vaikka maanviljely ja sadonkorjuu ei ole enää kovinkaan monien virolaisten elämässä mitenkään suuressa osassa, on lõikustänupüha edelleen tärkeä sunnuntai - erityisesti maaseudulla. Samalla se on monissa paikoissa pyhäkoulun syyskauden aloittamisen sunnuntai.
Minun ajatukseni kääntyivät kuitenkin tänään toisenlaiseen satoon. Elämän varrella on lukemattomia kohtaamisia eri ihmisten kanssa. Miten syntyy se ihme, että joidenkin kanssa kohtaamisesta kasvaa ystävyys? Ja se ehkä vielä suurempi ihme, että ystävyys säilyy ja kasvaa ihmisten mukana? Minut se tekee nöyräksi, varsinkin kun tiedän kuinka huonosti osaan pitää yhteyttä ystäviini. Ehkä ei olekaan muuta selitystä kuin se, että ystävät ovat yksi ilmentymä Jumalan armosta, ja että ystävyys elää siitä, että ystävät iloitsevat toinen toisensa olemassaolosta?
Jostain vuosien takaisesta koulutuksesta mieleeni on jäänyt ajatus, joka on viisaimpia koskaan kuulemiani lauseita: "Lapsella on oikeus tuntea, että hänestä on iloa aikuiselle". Minusta se oikeus kuuluu kaikille. Jokaisen ihmisen, niin pienen kuin suuren, nuoren kuin vanhan pitää saada tuntea että joku iloitsee hänestä, hänen olemassaolostaan. Se on valtava ilon lähde, ja siitä ilosta käsin uskaltaa elää.
Raamatussa sanotaan: "Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta." (Sef. 3:17) Jeesus eli sitä sanomaa todeksi. Sitä sanomaa voimme elää todeksi myös me - niin pyhä- kuin arkikoulussa.