Jaakobinpainia
Tällä viikolla elämässä on ollut vähän liian monta liikkuvaa osaa. Viestinnän intensiivikurssi yliopistolla (plus kreikan tunnit), lähetyskurssin neljän päivän lähijakso sekä jonkin verran juoksevia työasioita (joita en ole millään meinannut saada kiinni). Mikään näistä kiireistä ei ole lähestyvän joulun syytä, vaan puhtaita yhteensattumia ja oman ajankäytön hallintani vajavaisuutta.
Tästä on kuitenkin ollut myös hyötyä. Olen joutunut miettimään taas kerran sitä, mitä valitsen kun kaikkea ei millään ehdi - ja millä perusteella. Iloitsen siitä, että huomaan valinneeni myös ihmisiä enkä pelkästään asioita ja suorituksia. Elämä on opettanut. Lisäksi olen pohtinut sitä, mistä ihan oikeasti ylipäätään kannattaa tai tarvitsee stressaantua, vai tarvitseeko mistään. Stressaantuminen ja hermoileminenhan itse asiassa kuluttaa kaikkein eniten voimavaroja - miksi siis tuhlata niitä kun ne muutenkin ovat vähissä? Loppujen lopuksi jälkeenpäin huomaa erittäin usein, että onkin hermoillut aivan turhaan.
Olen myös aikaisemmin huomannut, että kun alan väsyä, olen taipuvainen pitämään kouristuksenomaisesti kiinni omista suunnitelmistani enkä tahdo kestää niihin tulevia muutoksia. Nykyään suhtaudun tähänkin asiaan vähän toisella tavalla, paljon rauhallisemmin. Ajattelen, että no se nyt sitten ei mennyt niin kuin ajattelin, vaan jotenkin toisella tavalla. Se tekee elämän paljon mielenkiintoisemmaksi. Tästäkin muutoksesta olen valtavan kiitollinen. Seuraava asia, josta yritän päästä eroon on murehtiminen. Kun olen väsynyt, alan helposti murehtia kaikenlaisia asioita - sekä menneitä, olevia että tulevia. Turhaa touhua sekin.
Selasin vanhaa muistikirjaani, ja löysin sieltä ajatuksen. Se oli lyhyt, mutta täynnä asiaa. Haluan antaa sen eteen päin kaikille joulu- tai muun stressin kanssa painiskeleville:
'Älä pelkää huomista - Jumala on jo siellä.'