Kärpässarjalaisen näkökulmasta
Koko viime viikon sain nauttia parikkalalaisten vieraanvaraisuudesta. Matkustin sinne maanantaina henkeäsalpaavan kaunista Puumala-Savonlinna-Parikkala –reittiä pitkin, kovassa pakkasessa ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Vierailin lähetyspiireissä, koulussa, käsityöpiirissä, perhekerhossa, Ystävän tuvalla, rippikoulussa ja naisten nyyttikesteillä. Tutustuin myös seurakunnan vapaaehtoisiin vastuunkantajiin ja työntekijöihin. Sunnuntaina vietimme matkaansiunaamisjuhlaani Parikkalan kirkossa. Vauhtia ja tapahtumia riitti, kaikki oli mielenkiintoista ja ihmiset sydämellisiä. Tunnen saaneeni niin paljon esirukouksia ja siunauksia matkaan, että minua kannattelee varsinainen 'siunauksen muskeli', kuten eräs lähtöjuhlan järjestäjistä tilannetta kuvasi.
Jälleen kerran olen mykistynyt seurakunnan lähetysaktiivien määrästä. Parikkala tuntuu olevan varsinainen lähetyksen ja lähetystyöntekijöiden emäseurakunta, niin monta lähetystyöntekijää sieltä on ollut maailmalla. Ja kaikki kartalta katsoen paljon kauempana kotimaastaan kuin minä. Selailin monena iltana kansiota - sekin eläkkeellä olevan lähetystyöntekijän kokoama - jossa oli tietoja, kuvia ja lehtileikkeitä lähetystyöntekijöistä, joilla on juuret tai muita yhteyksiä Parikkalaan. Heidän joukossaan oli myös rautjärveläissyntyinen Yrjö Roiha. Yrjö Roihan elämäntarina on pysäyttänyt minut aikaisemminkin. Hän lähti nuorena miehenä Ambomaalle, nykyisen Namibian alueelle. Ensimmäinen vaimo kuoli alle kolmen kuukauden kuluttua häistä vaikeaan sairauteen. Toisen vaimon kanssa he ehtivät elää muutamia vuosia, kunnes vaimo kuoli. Roiha jäi yksin kahden pienen pojan kanssa. Pian tämän jälkeen lähetysasema paloi. Kun nuorempi poikakin kuoli, Roiha murtui, sairastui ja kuoli Afrikassa vain 38 vuoden ikäisenä - siis minun ikäisenäni.
Tuollaiset kohtalot pysäyttävät. Mietin, mikä loppujen lopuksi onkaan se, joka saa ihmiset pysymään uskollisina kutsumukselleen inhimillisesti katsoen kohtuuttoman surun ja menetysten keskellä, kaukana kotimaastaan ja läheisistään. Minun työni ja elämäni on lasten leikkiä sen rinnalla: En ole tiettömien taipaleiden takana luonnonmullistusten heiteltävänä. Sairauksia ja myrkkykäärmeitä ei tarvise pelätä sen enempää kuin Suomenlahden pohjoispuolellakaan. Heimopäälliköt eivät torju tai karkoita minua työpaikaltani pois. Matkat lähetyskentällä taittuvat enimmäkseen moottorikulkuneuvoilla. Yhteydenpito niin maan sisällä kuin Suomeenkin toimii moitteettomasti, on puhelimet, sähköposti ja toimiva kirjepostikin. Kukaan ei vaadi lahjuksia asioita hoitaessa, ja lääkäriinkin pääsee aina tarvittaessa. Elän maassa, joka pääpiirteissään toimii samankaltaisten periaatteiden mukaisesti kuin synnyinmaanikin. Kaiken kukkuraksi voin tavata myös Suomessa eläviä tärkeitä ihmisiäni aika helposti, laivat kulkevat maiden välillä jatkuvasti ja nopeasti molempiin suuntiin, ja etäisyys maiden välillä on vain 80 km.
Ja kuitenkin - huomasin viime viikon aikana mielenkiintoisen asian: Ei tarvitse mennä kovinkaan pitkälle, kun kulttuurit ovat jo erilaisia. Parikkala ja Puumala eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan, mutta silti arkielämän eroavaisuuksia on yllättävän paljon. Monet tavat ovat toisin, lauletaan eri virsiä, ruokaperinteessä on eroja, käytetään toisenlaisia sanoja ja sanontoja jne. Ja ollaan sentään saman hiippakunnan sisällä! Ei siis ihme, jos näennäisesti melko samanlaisessa naapurimaassa, heimoveljien keskuudessa on moni asia toisin kuin täällä. Muukalaisuus minullakin, lähetystyön kärpässarjalaisella on siis aina seuranani. Se on joskus etu, joskus rasite. Muista rasitteista ja vastoinkäymisistä ei kehtaa edes mainita, niin pieniltä ne tuntuvat.
Ihmettelyn ja kunnioituksen tuntein ajattelen heitä, jotka ovat uhranneet lähetystyölle niin paljon. Enkä nyt ajattele vain kauas lähteneitä. Ajattelen myös kaikkia heitä, joille lähetystyö on sydämen asia, kutsumus, ja jotka vuodesta toiseen jaksavat rukoilla ja tehdä työtä kotimaassa sen eteen, että lähtijät voisivat lähteä. Heitä olen tänä talvena tavannut paljon. Toiveeni ja rukoukseni on, että voisin tehdä oman osani tässä työssä mahdollisimman hyvin - ja että evankeliumilla riittäisi lähettäjiä.