Kirkossa
Sunnuntaina juttelin erään ystäväni kanssa jumalanpalveluksesta. Olimme molemmat tahollamme käyneet päivällä kirkossa, ja kummankin oli kirkonmeininki ilmeisesti vetänyt hiljaiseksi. Vaikkei sitä ääneen lausuttukaan, kummankin kokemus oli mitä ilmeisimmin se, että ' kukaan ei kohdannut minua, minä en kohdannut ketään'. Paitsi jumalanpalveluksen jälkeen olimme kumpikin jutelleet jonkun kanssa. Yhdessä mietimme sitä, mikä se seurakunnan kokoontumisen tarkoitus oikeastaan onkaan.
Itselläni tuo kohtaamattomuuden kokemus viime sunnuntaina oikein korostui, kun jotenkin onnistuin jäämään väliin myös kolehtia kerätessä - minuun asti kerääjät eivät ulattuneet. En minä sitä mitenkään tahallisesti pakoillut, niin vain kävi. Yhtäkkiä huomasin surevani sitä, etten saanutkaan nyökätä edes sille yhdelle ihmiselle, jonka kanssa jumalanpalveluksen aikana 'kommunikoin'...Onneksi jouduin sentään ohittamaan yhden rouvan ehtoolliselle mennessäni, ja katseemme kohtasivat kun kömmin penkkien välissä hänen ohitseen.
Kun viime vuonna kysyin rippikoululaisilta millainen olisi ihanteellinen jumalanpalvelus, heillä kaikilla oli yksi yhteinen haave: että ihmiset kohtaisivat siellä toisensa. Oli paljon muutakin mitä toivottiin, mutta tuo kohtaamisen ajatus tuli kaikilla esille. Tämän vuoden rippikoululaisten yhteinen toive oli se, että jumalanpalveluksessa olisi hyvä olla.
Tiistaina otettiin tuomiokirkossa juhlallisesti käyttöön Viron evankelis-luterilaisen kirkon uusi jumalanpalvelusten kirja ja toimitusten kirja. Niiden sisältämiä kaavoja voi tästä lähtien käyttää virallisesti jumalanpalveluksissa samanarvoisina vanhan, satavuotiaan käsikirjan rinnalla. Käsikirjojen valmistelu on ollut pitkä prosessi ja se on keskusteluttanut papistoa vilkkaasti. Jumalanpalveluksen muodon, termistön ja pappien vaatetuksen tiimoilta on käyty ja käydään keskusteluja uupumukseen asti.
Hassua.