TapahtumatJumalanpalveluksetRukouspyynnötDiakoniatyöMusiikkiLapsilleVarhaisnuorilleNuorille ja varhaisnuorilleKehitysvammaisillePerheilleMiehillePariskunnilleAikuisilleKansainvälinen vastuuMikon blogiTitan blogiTiedotus ja viestintä

Kulttuurielämyksiä

Kävin teatterissa. Näytelmä oli puhutteleva kuvaus hukassa olevasta vanhemmuudesta, siitä miten opettaja ja ystävät voivat tietää usein lapsista ja nuorista enemmän kuin heidän vanhempansa - ja kuinka vanhemmat eivät aina uskallakaan ottaa selvää siitä kuinka lapsella ja nuorella oikeasti menee. Näytelmän perhetilanteessa monet asiat oli tietysti liioiteltu, mutta kipeä monesti nähdyn tuntu siinä silti oli. Perheenjäsenet olivat hukanneet rohkeuden jakaa asioita ja osallistua toistensa elämään, ja sen myötä myös yhteyden toisiinsa. Jäin miettimään, kuinka usein me kadotamme toisemme myös muissa ihmissuhteissa aivan samoista syistä.

Näytelmässä oli myös monologin verran nuoren ihmisen elämäntuskaa. Maailma näyttäytyi epäoikeudenmukaisena ja epäloogisena ja herätti ymmärrettävää katkeruutta teinitytön mielessä. Kärsimystä on vaikea kohdata. Luonnollisesti tuohon ahdistuneeseen yksinpuheluun sisältyi myös kysymys: "Minkä takia Jumala - jos se kerran on - sallii tämän kaiken?" Usein kuultu ja aivan ymmärrettävä kysymys.

Huomasin, että tällä kertaa kysymyksen kuullessani minussa kuitenkin heräsi suuttumus. Ehkä siksi, että olin näytelmän  ensimmäisen puoliajan saanut juuri todistaa hiljaista kärsimystä, jota ihmiset omilla arkipäiväisillä tekemisillään ja tekemättä jättämisillään toisilleen ja itselleen aiheuttivat. Myöhemmin sain puettua suuttumukseni sanoiksi. Minun monologini kysymys oli se, että onko nykyään luvallista puhua Jumalasta avoimesti vain silloin, kun tarvitsee löytää joku jota syyllistää siitä että kaikki menee päin seiniä? Olen itsekin ollut monesti Jumalalle vihainen ja kyseenalaistanut asioita. En puhu nyt siitä. Puhun siitä yleisestä suuntauksesta, että Jumalasta ja uskosta ei saisi oikein puhua "kun se on jokaisen yksityisasia ja kun meillä on tämä postmoderni moniarvoinen yhteiskunta", ettei se vain ole tuputtamista. Ja silti kun jotain kamalaa tapahtuu, kysytään lehtien lööppejä myöten: "Missä oli Jumala?"  Se yhtälö ei oikein mahdu minun aivoihini, ei sitten millään.

Samalla reissulla sain onneksi muutakin ajateltavaa. Katsoin lastenohjelmia kahdeksan- ja viisivuotiaiden lasten kanssa. Eräässä ohjelmassa kaksi kaverusta ryhtyi filosofeiksi, ja filosofithan luonnollisesti pohtivat sitä mikä mahtaa olla elämässä kaikkein tärkeintä. Lapsilla oli heti vastaus valmiina: Kahdeksanvuotiaan mielestä kaikkein tärkeintä ovat ystävät. Viisivuotiaan mielestä taas se, että pyytää anteeksi. Tämä yhtälö on jo paljon helpompi ymmärtää: Ollaan ystäviä eli pidetään huolta toisistamme ja pyydetään anteeksi silloin kun se on tarpeen, niin kaikilla on parempi olla. Minun käsitykseni mukaan sellaista yhteyttä rakentaa juuri Jumalan uutta luova ja elämää ylläpitävä henki. Tätä onkin hyvä pohtia suurta sovituksen juhlaa kohti mentäessä.