Luokkakuvassa
Tämän lukuvuoden ensimmäinen periodi yliopistolla on päättymässä. Nyt on tenttiviikko. Kaksi tenttiä on takana (nähtäväksi jää, onko lopputulos hyväksytty vai hylätty), yksi vielä edessä. Tänään kävin tentin jälkeen hakemassa vuosikurssikuvan, joka otettiin orientoivalla viikolla syyskuun ensimmäisinä päivinä Tuomiokirkon rappusilla.
Katselen isoa kuvaa, jossa noin 200 uutta teologian ylioppilasta katsoo kameraan aurinkoisena päivänä silmiään siristellen. Olimme juuri käyneet kuuntelemassa tietoiskua opiskelijavaihdosta, opiskelijaterveydenhuollosta ja yliopistoliikunnasta. Väki on nauravaista, vielä ei mietitä tenttejä. Kaksi eturivin poikaa poseeraa kuin armeijakuvassa, selkä suorana ja kädet polvilla, tai ainakin melkein. Suurin osa porukasta tulee melkein suoraan lukiosta, tai niin arvelen. Meitä nestoreita, noin yli kolmekymppisiä aloitti tänä syksynä teologisessa tiedekunnassa kuulemma 36.
Nyt, seitsemän viikkoa tuon kuvan ottamisen jälkeen tunnistan jo monia kasvoja. Mietin, mitenkähän ihmisten toiveet ja odotukset ovat toteutuneet. Onko opiskelu ollut liian helppoa tai liian haastavaa? Tunteeko moni itsensä yksinäiseksi yliopiston ihmispaljoudessa ja / tai uudessa kaupungissa? Ovatko eksegetiikan luennot murentaneet raamattunäkemystä? Sanotaan, että teologian opiskelija joutuu moneen kertaan haastamaan siihenastiset käsityksensä kristillisen uskon perusteista. Todennäköisesti näin onkin. Muistan, kuinka itse elin vastaavan kriisin diakoniaopiston aikaan. Se oli rankkaa, mutta se myös vahvisti. Huokailen taivaan suuntaan niiden puolesta, joita hämmennys ja suuret kysymykset vielä odottavat. Ehkä niitä on vielä varattu minullekin, mene tiedä.
Itse olen näiden seitsemän viikon kuluessa löytänyt sisäisen opiskelijani uudelleen. Iloitsen siitä, että osaan innostua oppimisesta - ja siitä, etten suhtaudu opiskeluun kuitenkaan niin julmetun suurella vakavuudella kuin muinoin nuorempana. Toivon ja rukoilen, että ilo oppimisesta ja elämästä olisi ja säilyisi myös kaikilla 'luokkakavereillani'.