TapahtumatJumalanpalveluksetRukouspyynnötDiakoniatyöMusiikkiLapsilleVarhaisnuorilleNuorille ja varhaisnuorilleKehitysvammaisillePerheilleMiehillePariskunnilleAikuisilleKansainvälinen vastuuMikon blogiTitan blogiTiedotus ja viestintä

Pakkanen rikkoo rajoja

Tänä aamuna Tallinnassa oli 26 astetta pakkasta. Luulin että talven vahvin selkä on jo taittunut, mutta toisin kävi. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, mutta hyytävä kylmyys iski vastaan heti ovesta ulos astuessa. Kuten yleensäkin epätavalliset luonnonilmiöt, myös pakkanen muuttaa ihmisten suhtautumista toisiinsa. (Sanon epätavalliset luonnonilmiöt, sillä ainakin vielä toistaiseksi yli 25 asteen pakkaslukemat ovat Tallinnassa harvinaisia.)

Kun pakkanen paukkuu nurkissa ilmestyvät lehtiin artikkelit siitä, kuinka selviytyä suuren kylmyyden kanssa. Miten pukeutua lämpimästi, miten ehkäistä paleltumia, miten suojata putkia jäätymiseltä jne. Usein artikkeleihin on liitetty kehotus pitää silmät auki ja huolehtia myös toisista ihmisistä. Myös uutisissa muistutetaan samaa: Älkää unohtako lähimmäisiänne.

En tiedä johtuuko se noista kehotuksista vai ihan yleisestä inhimillisestä järjestä, mutta ihmiset ovat pakkasella erilaisia: myötätuntoisempia, auttavaisempia, huolehtivaisempia ja lähestyvät helpommin toisiaan. Täällä puututaan vieläkin varovaisemmin toisten asioihin kuin Suomessa, mutta luonto saa näköjään ihmisetkin muuttumaan. Ja hyvä niin.

Olen itsekin yrittänyt kilvoitella tuossa toisten huomioimisessa. Usein se on yllättävän vaikeaa. Erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa mietin pitäisikö ohikulkijalle tarjota apua vai ei. Monissa tilanteissa huomaan epäröiväni ja pohtivani liian kauan - jopa niin kauan, että koko tilanne ehtii mennä ohi. Silloin käy helposti niin kuin seuraavassa vanhassa tarinassa:

Kaksi munkkia saapuu vaelluksellaan joen rantaan. Joen rannalla seisoo nainen, joka haluaisi myös joen yli muttei uskalla astua veteen, koskaa pelkää että virta vie hänet mukanaan. Toinen munkeista nostaa naisen syliinsä ja kantaa tämän joen toiselle puolelle. Siellä heidän tiensä erkanevat, nainen lähtee yhtä tietä ja munkit toista pitkin kohti luostariaan. Miehet vaeltavat hiljaisuuden vallitessa. Vasta illan hämärtyessä ja luostarin muurien jo ilmestyessä näkyviin toinen munkki kysyy naista kantaneelta toveriltaan: "Miten sinä saatoit tehdä niin? Meiltähän on kanssakäyminen naisten kanssa kielletty!" Toveri on hämmästynyt: "Tehdä miten? Mistä sinä puhut?" Matkatoveri kertaa yksityiskohtaisesti joen luona tapahtuneen toiselle. Kertomuksen päätyttyä naista kantanut munkki on hetken hiljaa ja sanoo sitten: "Rauhoituhan nyt. Huomaatko: Minä kannoin naista sylissäni muutaman minuutin joen yhdeltä rannalta toiselle, ja olen jo aikaa sitten ehtinyt unohtaa koko asian. Sinä sen sijaan olet kantanut häntä mielessäsi koko päivän."

Niinpä niin. Useimmiten on vain hyvä tehdä sitä minkä tuntee oikeaksi ja sitten unohtaa koko asia. Rohkeus kasvaa toimiessa.