TapahtumatJumalanpalveluksetRukouspyynnötDiakoniatyöMusiikkiLapsilleVarhaisnuorilleNuorille ja varhaisnuorilleKehitysvammaisillePerheilleMiehillePariskunnilleAikuisilleKansainvälinen vastuuMikon blogiTitan blogiTiedotus ja viestintä

Pyhiinvaelluksella

Sain perjantaina osallistua pyhiinvaellukseen. Olin Pilistveren leirikeskuksen kehittämisseminaarissa Keski-Virossa, ja puhuimme myös pyhiinvaelluksesta leiritoiminnan mahdollisuutena. Seminaari päättyi pieneen pyhiinvaellukseen paikallisissa maisemissa. Aloitimme Arussaaren ortodoksikirkon luota ja päätimme vaelluksemme Pilistveren luterilaiseen kirkkoon.

Matkaanlähettäminen oli puhutteleva. Lauloimme virren Tie valmis on, jonka jälkeen oli yhteinen rippi. Saimme tunnustaa syntimme ja lähteä synninpäästön puhdistamina matkalle. Ripin jälkeen jokaiselta kysyttiin henkilökohtaisesti, haluammeko ottaa Jeesuksen Kristuksen matkakumppaniksemme ja osoittaa kanssavaeltajillemme huolenpitoa ja rakkautta. Kun vielä olimme veisanneet tutun virren Tule kanssani Herra Jeesus, olimme valmiita matkalle. Matkalle saimme mietittäväksi kysymyksen "Mistä tunnen kiitollisuutta?"

Kuljimme tuulisessa ja sateisessa kelissä noin viisi kilometriä. Välillä pysähdyimme jakamaan ajatuksia, kuuntelemaan pientä tarinaa tai tekemään jonkin harjoituksen. Jonkin matkaa kuljimme yhteisestä sopimuksesta hiljaisuudessa. Oli hyvä vaeltaa, ilma ei tuntunut häiritsevän ja oli aikaa miettiä. Kiitollisuuden aiheita nousi mieleen monia, niistä ensimmäisinä läheiset ja rakkaat ihmiset. Kun lopuksi kokoonnuimme Pilistveren kirkon alttarin ääreen laulamaan pyhiinvaeltajien laulun Maa on niin kaunis ja jakamaan matkan varrella koettua, olin löytänyt kaksi uutta kiitollisuuden aihetta.

Kulkiessani potkin tieltä pois sinne ajautuneita pikkukiviä ja huitaisin tämän tästä tiellä lojuvia oksanpätkiä tai muita roskia vaellussauvallani tien sivuun. Tuossa touhussa ei ollut minulle mitään poikkeavaa. Teen aina niin, vaistonvaraisesti, ja usein se tapa ärsyttää minua. Kaupungissa kulkiessani nostelen joskus roskia kadulta roskakoreihin. Tuo kaikki hidastaa matkantekoa ja pakottaa huomaamaan ja huomioimaan. Nyt tuolla Pilistveren tiellä kulkiessani ymmärsin asian positiivisen puolen: On hyvä, että osaan kiinnittää huomiota myös siihen, mitä tiellä tulee vastaan. Suoraviivaisena ihmisenä tarvitsen sitä, että minut pysäytetään tavalla tai toisella - muuten jyräisin helposti toiset alleni. En ehkä fyysisesti, mutta henkisesti kyllä.

Löysin pyhiinvaelluksen aikana tieltä myös yhteensä neljä kastematoa. Minun kävi niitä sääliksi ja nostin jokaisen pois alfaltilta tien viereen pellolle, hyvän mullan päälle. En tiedä mitä kastemadot siitä ajattelivat, mutta en vain kyennyt jättämään niitä kylmän ja kovan tienpinnan päälle autojen litistettäviksi. Tätäkin teen usein. Olen joskus ihmetellyt itseäni ja kysynyt, eikö tämä matojen ja mönkiäisten pelastaminen ole lähinnä lapsuuteen kuuluvaa puuhaa. Tällä kertaa ilahduin siitä, että neljänkymmen vuoden iästä huolimatta minua edelleen liikuttaa tuntemattoman kastemadon kohtalo. En tiedä paljonko pelastustoimenpiteeni matoja hyödyttivät, mutta minulle ne olivat tärkeitä sillä ne kertoivat: vielä on toivoa, koska vielä jaksat välittää.

Pilistveren kirkosta lähtiessämme meidät siunattiin taas matkaan, arjen pyhiinvaellukseen. Kunpa osaisin sen siunauksen turvin osoittaa huolenpitoa ja välittämistä alkaneena adventin aikana muillekin kuin kastemadoille.