Pyhiinvaeltajia
Tämä vuosi tuntuu olevan oikea pyhiinvaeltajien ja pyhiinvaelluksien vuosi. Pyhän Jaakon juhlavuonna on syntynyt monia uusiakin pyhiinvaellusreittejä vanhojen rinnalle, ja vaeltajia riittää. Pyhiinvaellus on vanha perinne, ja se tunnetaan muissakin uskonnoissa kuin kristinuskossa. Katolisen kirkon kulta-aikana pyhiinvaelluksia tehtiin mm. sillä ajatuksella, että ponnistelemalla saa synninpäästön, mutta nykyään ajatus on toinen. Pyhiinvaellus on matka, jolla on kyllä olemassa päämäärä, jonne halutaan päästä, mutta vielä tärkeämpää on matka. Matka, joka kuljetaan Jumalan kanssa yhdessä, hiljentyen, kuulostellen, Raamattua ja omaa sisintä tutkistellen. Se on harvinaista herkkua nykypäivänä, kun elämän rytmi tuntuu olevan aina ja koko ajan niin kiireinen: täytyy olla kaikkialla, kaiken aikaa kaikkien kanssa.
Olen itsekin lähdössä pyhiinvaellukselle huomenna. Lähden virolaisen nuortenryhmän kanssa Taizen luostariin. Matkaamme bussilla viisi päivää, joten Taizen viikkoon on riittävästi valmistautumis- ja laskeutumisaikaa. Odotan matkaa ilolla ja pienellä pelollakin - en tiedä miten keski-ikäinen kroppani kestää reilun kahden viikon bussi- ja telttamatkailun. Mutta kysymykset, joita haluan Marian tavoin tutkistella sydämessäni ovat olemassa, ja odotan ilolla mahdollisuutta katsoa ja mietiskellä niitä kauempana arkipäivästä, vaeltaen yhdessä Jumalan kanssa.
Toki pyhiinvaelluksen voi tehdä kotonakin - siellä se vain vaatii hieman enemmän itsekuria. Mutta tietoisesti Jumalan kasvojen edessä hiljentyminen on aika, joka virkistää enemmän kuin ikinä voisi arvata. Me tiedämme kyllä sen, että kun on kuuma, pitää juoda vettä. Mutta muistammeko sitä, että elämänjanoon on olemassa myös elävää vettä - lähempänä kuin arvaammekaan? Se on yhtä lähellä kuin lähin Raamattu ja rauhallinen paikka. Toivon, että meistä jokainen saisi kokea sitä virkistystä tänä kesänä.