Terveisiä Tallinnasta!

Ystäväkirjeitä olen jo tottunut kirjoittamaan, mutta tämä on elämäni ensimmäinen blogikirjoitus. Näin uuden vuoden alkaessa onkin hyvä aloittaa jotakin uutta. Toivottavasti tämän avulla saan valotettua jotakin elämästä ja työstä täällä lahden toisella puolella. Ja ehkä tämä auttaa pitämään ystäväkirjeitäkin kohtuullisen pituisena – savolaisena minulla on aina vaikeuksia saada asiani tarpeeksi lyhyeen ja konkreettiseen muotoon. Olen siis Mäntsälän seurakunnan nimikkolähetti Tallinnassa, ollut täällä jo elokuusta 2005 mutta yhteinen taipaleeni Mäntsälän seurakunnan kanssa on kestänyt vasta vuoden. Työskentelen Viron luterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyön yhdistyksessä lapsi- ja nuorisotyön asiantuntijana. Koulutukseltani olen diakoni-sosiaaliohjaaja, ja kotoisin olen Puumalasta.

Kun nyt savolaisuuteni tuli puheeksi, tekee mieleni kertoa että olen aika vakuuttunut siitä, että virolaiset ja savolaiset ovat lähisukulaisia. Perusteluni ovat seuraavat: Siinä missä savolaiset sanovat, että joku ’kävellä löntystää’ tai ’juosta hölkyttää’ eli kuvaavat tekemistä kahdella sanalla, on virolaisillakin paljon puhetta elävöittäviä herkullisia lisäyksiä. Esimerkiksi ’lähed üle tee tipa-tapa’ tai ’tee läheb edasi majade vahelt sinka-vonka’.Virolaisia ei voi myöskään syyttää lyhytsanaisuudesta (paitsi joskus miehiä). Aika osuva oli erään suomalaisen stand up -koomikon toteamus, että Virossa pitäisi myydä puolen litran maitokin litran pakkauksessa, että kaikki tekstit mahtuisivat purkin kylkeen... Kielenkäyttö on täällä virallisissakin tilanteissa luovaa ja värikkäämpää kuin Suomessa. Ja kolmanneksi: savolaisistahan sanotaan, että kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. Joskus minusta tuntuu, että saatuani täällä kysymykseeni vastauksen en sittenkään ihan tiedä miten se asia nyt loppujen lopuksi oli. Enimmäkseen tätä sattuu tilanteissa, joissa epäilen virolaisten peittelevän oikeita mielipiteitään ja kohteliaisuuden nimissä vähän kaunistelevan asioita, etten vain loukkaantuisi.

Nuo väitteet olen esittänyt myös työtovereilleni, siksi uskallan ne kirjoittaa tähänkin. Voi olla että juuri noiden ’heimoveljeyden tunnusmerkkien’ takia tunnen oloni täällä niin kotoisaksi – siitäkin huolimatta, että olen täällä nyt, aina ja iankaikkisesti ulkomaalainen. Joka tapauksesa kotini on nyt Tallinnassa.

Mennyt joulu oli ensimmäinen, jonka vietin poissa synnyinkodistani Puumalan Ryhälässä. Halusin kokea Tallinnan joulun – ja töitäkin oli: Viikonloppuisin olemme päivystäneet työtovereiden kanssa vuorotellen jouluseimen luona jakaen ihmisille jouluenkeleitä. Tämän vuoden suuri ilonaihe on ollut tuo laajan yhteistyön tuloksena valmistunut jouluseimi – ensimmäinen ei-kirkollisella maaperällä sijaitseva seimiasetelma koko Tallinnan historiassa. Todella monet pysähtyvät seimen äärelle, ja siellä voi kuulla kaikenlaisia huomioita ja kommentteja laidasta laitaan. Yhtä kaikki iloitsen siitä, että seimi herättää ajatuksia – ja että jouluevankeliumi on löytänyt jalansijan Tallinnan katukuvassa. Nyt vain harmittaa se, että hahmoja valaisevat lamput ovat alkaneet yksi toisensa jälkeen lakata loistamasta, ja nyt seimeä on jo pimeässä vaikea tarkastella. Pyynnöstäni huolimatta arvelen, että kaupunki ei lähetä työmiehiä ruuvaamaan pleksilasia irti, että pääsisin vaihtamaan lamput – kun loppiainen ja seimen purku on jo näin lähellä. Yksin en saa lasia irti, enkä juuri nyt keksi ketään kuka sen tulisi puolestani tekemään. Tässä siis jälleen opittavaa ensi vuotta varten: täytyy pyytää tekemään rakennukseen jonkinlainen luukku, josta seimeen pääsee sisälle jos tarvitsee tehdä huoltotöitä.

No niin, nyt tämä kansallis-kielellis-rakennustekninen pohdiskelu saa riittää. Alkanutta vuotta tervehdin uteliaisuudella. Siivosin eräänä iltana laatikoitani ja löysin lehdestä leikatun runon, jonka kirjoitin myös tämän vuoden kalenteriini:

                      Rukous

                      Vielä on

                      monta ovea avaamatta

                      Suo että löytäisin oikeat