Titta Touhukas
Olin Ristin seurakunnan nuortenleirillä, kuten olen ollut monta kertaa aikaisemminkin. Tämänkertainen leiri vaati minulta totuttelua, koska minun vastuullani oli ohjelmasta aika pieni osa. Seurakunnan pastori piti suurimman osan opetustunneista, ja nuorisotyötä opiskeleva seurakunnan oma nuori oli valmistellut leikit ja muut aktiviteetit. Myös osa hartauksista oli nuorten itsensä valmistelemia. Ruoka tuli valmiina ja nuoret huolehtivat keittiötöistä ryhmäjaon mukaisesti. Lauantaiaamuna osa tytöistä heräsi seitsemältä paistamaan lettuja aamiaiseksi – ja minä nukuin puoli yhdeksään saakka...
Aloitteen tämän leirin järjestämisestä tekivät nuoret itse. Järjestelytoimikunnan ”tehotytöillä” oli selvä käsitys leirin ohjelmasta ja työnjaosta, ja he hoitivat myös tiedotuksen, ilmoittautumiset ja leirikirjeen lähettämisen. Leirin valmisteleminen ja toteuttaminen isommalla porukalla vaati hiukan tavallista enemmän neuvotteluja, mutta oli muuten paljon helpompaa kuin kahden hengen tiimillä.
Olin ja olen todella iloinen nuorten aktiivisuudesta. On tärkeää, että nuoret saavat ja osaavat ottaa vastuuta seurakunnan toiminnassa. Se ei silti tarkoita, että aikuiset olisivat tarpeettomia. Rooli vain on toinen: Tukija, ohjaaja, mahdollistaja, rohkaisija, palautteen antaja, osallistuja, läsnäoleva taustatuki. Olen tosin huomannut, että on paljon vaikeampaa vain olla läsnä ja auttaa toisia tekemään kuin tehdä itse. Onko tässä nyt taas kysymys siitä hassusta mutta sitkeästä ajatuksesta, että vain jatkuva tekeminen oikeuttaa olemassaoloni? Vaiko siitä, että vain minä tiedän kuinka asiat tehdään oikein? Vai kenties siitä, että kun teen paljon, saan kiitosta ja tunnnustusta osakseni? Oli syy sitten mikä hyvänsä niin fakta on kuitenkin se, että hyppy itse tekemisestä ja touhuamisesta yhdessä toimimiseen on valtavan iso. On opeteltava nöyryyttä, että voi olla ja toimia yhdessä toisten kanssa. Se ei ole aina helppoa.
Aion kuitenkin opetella edelleen. Vapahtajamme uskoi yhdessä tekemiseen ja työtoveruuteen. Miksen siis minäkin?