Tosielämää ja tv-sarjoja
Katsoin uutta tv-sarjaa Pohjanmaan kylästä, josta naiset lähtevät viikoksi kylpylälomalle ja miehet jäävät pyörittämään kotia. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun eräs Räyringin miehistä totesi, että hän on ajatellut ostaa kestakäyttöastioita viikon tarpeiksi. Että jos joku tulee kylään, niin hänellä on vähemmän tiskiä ja vieras voi olla varma, että kuppi on puhdas.Viikon aikana miehet kehittävät yhteisen projektin odotellessaan, että – tai kuten eräs miehistä toteaa ’jos ne akat sieltä tuloo takasin’.
Viime vuonna nautin Kaikki Puumalan puolesta –ohjelmasta. En vain siksi, että ohjelmassa melkein kaikki olivat tuttuja, vaan myös siksi, että ohjelmasta ei pudotettu ketään. Päin vastoin, siinä pyrittiin hitsaamaan porukka mahdollisimman tiiviisti yhteen, koska vain siten oli mahdollista päästä tavoitteeseen.
Molemmissa, sekä Puumalan että Räyringin sarjoissa on vahva yhteisöllisyyden maku. Niissä ollaan yhdessä kaikkien puolesta eikä ketään vastaan.
On myös toisenlaisia tv-sarjoja. Sellaisia, joissa vain yksi voi voittaa. Niin kuin nyt Diili, Big Brother ja Huippumalli haussa. Tai Selvännäkijöiden kilpailu Viron televisiossa. Niissä ollaan yksin kaikkia vastaan eikä kenenkään toisen puolesta. Olen usein miettinyt, mitä tuollaisten ohjelmien suosio kertoo meidän ajastamme.
Nuorisotyössä ollessa tuli leikittyä ja leikitettyä melkoinen määrä eri tyyppisiä leikkejä ja kilpailuja. Omia suosikkejani olivat yleensä leikit, joita kutsuimme kavereiden kesken ’Jeesus –leikeiksi’. Se tarkoitti leikkejä, joissa kukaan ei häviä vaan kaikki voittavat – ja useimmiten juuri toimivan yhteistyön ansiosta. Kun ajattelee melkein 2000 vuoden takaista tosielämäsarjaa ’Mestari ja hänen 12 oppilastaan’, ei ole vaikea päätellä kummalla tyylillä voitetaan ne suurimmat palkinnot – yhdessä kaikkien puolesta vai yksin kaikkia vastaan.