Västäräkistä vähäsen
Tiistaina näin täällä ensimmäisen västäräkin. Tuolla se tepasteli vanhassa kaupungissa keskellä katua. Tulin iloiseksi kun näin sen - kylmästä viimasta huolimatta oli lintu varma merkki siitä, että kesä on jo lähellä.
Nyt poden luomisen tuskaa. Huomiseksi täytyy kirjoittaa näytelmä reilun viikon päästä pidettävään lastentapahtumaan, ja ideat eivät tahdo millään siirtyä paperille. Aihe on hyvä: Jumala iloitsee meistä ja kohtaamisesta kanssamme. Se lastentapahtuma on Eetun ensiesiintyminen suurelle yleisölle, ja siksikin on tietysti rima korkealla. Minun näytelmäkirjailijan urani on kuitenkin vielä aika alkuvaiheessa, niin että en osaa vielä sanoa mitä tästä tulee. Mielessä on vilistänyt monta valmista satua ja tarinaa, joissa tuo sama teema toistuu, mutta jotenkin tuntuu siltä, että sadut eivät istu Eetulle. Hänen täytyy saada elää tässä elämässä, tämän päivän lapsen arkea.
Kehittelen tarinaa, jossa Eetu (5v.) on kotona ja haluaisi, että joku lukisi hänelle. Mutta äiti ei ehdi: ensin siksi, että pikkusisko täytyy viedä ulos päiväunille. Sitten äiti ei ehdi lukea siksi, että hänen täytyy laittaa ruokaa. Isä on tulossa kotiin ja Eetu ilahtuu, että ehkä isällä sitten on aikaa, mutta äiti valistaa Eetua että isän täytyy mennä heti ruuan jälkeen talkoisiin. Lopulta poika hermostuu ja alkaa itse lukea - vaikkei se olekaan sama asia, koska itse lukiessa ei pääse kenenkään syliin.
Kun pääsen tähän asti, alan potea luomisen tuskan sijasta syyllisyyttä. Muistan kaikki ne kerrat, jolloin työt, tekemiset ja velvollisuudet ovat olleet minulle ihmisiä tärkeämpiä. Ja niinhän se on, että juuri ne kaikkein läheisimmät on helppo jättää huomiotta, koska he ovat aina olemassa. Tai niin sitä ainakin kuvittelee. Totta, ystävät voivat häipyä jos heidän kanssaan ei pidä ollenkaan yhteyttä. Aviopuolisokin voi hermostuessaan ottaa ja lähteä. Mutta vanhemmistaan, lapsistaan ja sisaruksistaan ei voi erota. Onneksi. Se tekee heistä turvallisen tukiverkon, mutta sisältää myös vaaran: on helppo alkaa pitää heitä itsestäänselvyyksinä, joille ei tarvitse varata aikaa. Ja tässä kohtaa tunnen aina piston omassatunnossani. Onneksi elämä opettaa.
Sama eroamattomuussääntö pätee myös taivaalliseen Isään. Ja siksi näytelmäänikin tulee onnellinen loppu. Eetu saa tietää, että on joku jolla on aina aikaa, ja samalla oppii äitikin - ainakin vähäsen. Ja Eetu pääsee syliin.
(Kiitos kun kuuntelit - nyt näytelmä on valmis! :)