Kunnioitetut juhlavieraat, rakkaat mäntsäläläiset ja tänään erityisesti laillani karjalaiset sukujuurensa tuntevat ystäväni.

Niin kuin todettua, tänään tulee kuluneeksi 85 vuotta talvisodan päättymisestä. Niin kuin meille lähes kaikille, niin myös itselleni, talvisota ei ole vain Suomen hahmotonta yleishistoriaa – yleisesti jossain joskus joillekin ihmisille tapahtunutta historiaa, vaan riipaisevan totisesti oman suvun ja läheisten ihmisten historiaa. Sodan kauhujen keskeltä katsovat vielä vuosienkin takaa tuttujen ihmisten kasvot.

Moni teistä tietää ja muistaa, että olen äitini puolelta karjalaisjuurinen. Hänen lapsuuden kotinsa oli Kirvussa. Talvisota syttyi hänen 11-vuotissyntymäpäivänään. Perhe lähti evakkoon. Palasi joksikin aikaa vielä takaisin, kunnes koti oli lopullisesti jätettävä viholliselle. Kuitenkin äitini muistutti usein meitä lapsiaan, että perhe oli siinä mielessä onnekas, että lähisukuun ei tullut ainuttakaan sankarivainajaa. Useimmille muille ei käynyt yhtä hyvin.

Kun tänään hiljennymme Mäntsälän sankarihaudalla, muistamme erityisesti talvisodassa kaatuneita. Mäntsälän historia kertoo, että talvisodan päivinä sodassa menehtyi 75 mäntsäläläistä ja heidän lisäkseen 4 katosi. Menetykset painottuivat sodan loppuvaiheisiin.

Haluan painottaa vielä: nämä sodissamme kaatuneet, isänmaamme puolesta henkensä antaneet, eivät olleet mitään myyttisiä historian taruolentoja, joita ei varsinaisesti olisi ollut olemassakaan ja joita kipu, kärsimys ja haavat eivät olisi satuttaneet. He olivat samanlaisia ihmisiä kuin mekin ja lähtivät sotaan keskeltä arkisinta arkea. He olivat yhtä ainutkertaisia ja korvaamattomia kuin mekin ja sinällään yhtä tavallisia kuin mekin. Juuri siksi heitä surtiin ja itkettiin kuin ainoaa maailmassa.

Tämä uhri on todella satuttanut. Sen suru ja luopumisen kipu on vielä vuosienkin jälkeen hellittämätön. Siksi muistokynttilät jatkavat palamistaan vuosi toisensa perään.

Omissa sodissamme kaatuneitten muiston myötä huokaamme osaaottavina myös tämän hetken sotien uhrien puolesta. Erityisesti, niin uskon, rukoilemme ukrainalaisten puolesta, joiden raskas osa julmaa hyökkääjävihollista vastaan muistuttaa niin paljon omastamme.

Mäntsälän kirkkopihaan on sankarihauta-alueen lisäksi kuulunut merkittävä taideteos: professori Heikki Varjan veistämä Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki – Karjalan neito vuodelta 1965. Sen lahjoittivat Mäntsälän karjalaiset. Niin kuin kirkkoherramme Tarja aluksi totesi, Karjalan neito joutui törkeän vahingonteon ja varkauden kohteeksi syksyllä 2023. On käsittämätöntä, että joku tai jotkut voivat vain rahanansainta mielessään tehdä jotain tällaista. Ja jälleen. Tämä ei ole vain yleistä harmistusta arvokkaan ja ainutkertaisen veistoksen menetyksestä. Tämä sattuu moneen henkilökohtaisesti paljon enemmän ja paljon syvempään. Niin kuin niin monen teistä, minunkin esi-isiäni ja -äitejäni lepää Karjalan mullissa. He totisesti ansaitsevat muistopaikkansa ja -merkkinsä täällä.

Tänään voimme olla onnellisia, kun saamme todistaa Karjalan neidon uudelleen syntymää, henkiin heräämistä. On totta, että neito ei ole entisensä, ei täydellinen toisinto alkuperäisestä, mutta silti samaan muottiin valettu. Ilman kanneltaankin sillä on mittaamaton, erityinen symbolinen ja henkinen merkitys juuri tällä paikalla.

Elias Lönnrotin kokoaman Kantelettaren sanat ”soitto on suruista tehty” muistuttavat, ettei elämä täällä Pohjantähden alla ole koskaan ollut helppoa. Maailman onnellisimmaksi kansaksi mainitun kohtalot ovat olleet raamatullista kuvaa lainaten kyynelten leivän syömistä. Ei liene sattumaa, että erityisinä vaikeina aikoina on kansamme kääntynyt Kaikkivaltiaan puoleen. Talvisodan katkeriin rauhanneuvotteluihinkin lähdettiin Helsingin rautatieasemalta virttä veisaten: Jumala ompi linnamme… …jos veis he henkemme, osamme, onnemme – ne heidän olkohon – vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.

Lopuksi kirkkoherra Tarjan lailla kiitän kaikkia, jotka Karjalan neidon uudelleen syntymän eri tavoin mahdollistitte. Siunaan teitä rakkaat ystävät.

Puhe:
kirkkoherra emeritus
Mikko Seppälä