Pappilan vanhoja asukkaita: kirkkoherra Bengt Adolf Broms perheineen

Lapsille tehtävä: vinkkaa tästä joulukalenterin luukusta vanhemmallesi tai huoltajallesi. Kerro hänelle, että tällä sivulla pääsee lukemaan tarkempia tietoja joulukalenterissa esiintyvästä kirkkoherra Bengt Adolf Bromsista (1854–1923), Elli-rouvasta ja heidän lapsistaan sekä perheen elämästä Mäntsälän pappilassa. Artikkelin voi lukea viitteiden ja kirjallisuusluettelon kanssa täältäLinkki avautuu uudessa välilehdessä (pdf).

Bengt Adolf Broms, kutsumanimeltään Adolf, syntyi 12. toukokuuta vuonna 1854 Mäntyharjulla, jossa hänen isänsä Adolf Fredrik Broms toimi nimismiehenä. Adolf syntyi ison sisarusparven viidentenä lapsena, jonka jälkeen perheeseen syntyi vielä viisi lasta lisää. Bromsin kymmenestä lapsesta kolme kuoli pian syntymänsä jälkeen, mutta kuusi poikaa ja tyttö säilyivät hengissä aikuisikään asti. 

Jyväskylän lukiosta ylioppilaaksi päästyään Adolf tunsi kutsumusta kirkolliselle uralle, ja vuonna 1879 hän suoritti ylemmän teologisen tutkinnon Helsingin yliopistossa 25-vuotiaana. Uravalinta oli luontevaa jatkoa Bromsin vanhalle virkamies- ja pappissuvulle, jossa muun muassa Adolfin setä Aron Fredrik Broms oli työskennellyt Pornaisten ja Artjärven seurakuntien kappalaisena sekä Mäntsälän kappalaisen armovuodensaarnaajana. Tammikuussa vuonna 1880 Adolf vihittiin papiksi Porvoossa ja määrättiin samalla kirkkoherran apulaiseksi kotiseurakuntaansa Mäntyharjulle.  

Vuonna 1880 Mäntyharjun kirkkoherrana toimi Karl Henrik Oskar Molander, joka oli muuttanut perheensä kanssa paikkakunnalle kolmisen vuotta aikaisemmin. Molanderin perhe oli samaan tapaan suuri kuin Bromsinkin perhe, ja Molanderien keskivaiheilla syntynyt tytär Elin Matilda Lovisa (kutsumanimeltään Elli) oli kovasti kiinnittänyt nuoren Adolfin huomion. Vuodesta 1880 muodostuikin isojen käänteiden vuosi Adolfin elämässä, sillä häntä ei ainoastaan vihitty sinä vuonna papiksi, vaan hänet vihittiin myös muutamaa kuukautta myöhemmin pyhään avioliittoon Ellin kanssa Mäntyharjun pappilassa, jossa morsiamen isä, kirkkoherra Karl Henrik Oskar Molander toimitti vihkimisen. 

Monien aikalaistensa tapaan Adolfin ja Ellin häitä vietettiin vasta sitten, kun miehen virka tai ura oli varmistunut. Tuttu uravalinta oli varmasti mieleen Molanderin perheelle, ja arvolleen sopivasti papin tyttärestä tuli avioliiton solmimisen myötä papin rouva. 

Suomessa elettiin suurten yhteiskunnallisten murrosten ja muutosten aikaa. Autonomian aikana (1809–1917) ihanne rakkausavioliitosta ohitti vanhan laskelmoivamman avioliiton solmimisperinteen. Yleiseksi käytännöksi muodostui se, että nuoret tekivät itse puolisovalinnan, jonka jälkeen avioliitolle hankittiin vanhempien suostumus. Yleensä lupa heltisi suosiolla, koska uudesta käytännöstä huolimatta säädynmukaista sopivuuden rajaa ei ollut tapana ylittää. Säätysidonnaisuuden lisäksi aikalaiset kokivat tärkeäksi kriteeriksi tarpeeksi suuren ikäeron aviopuolisoiden välillä. Miehen tuli olla naista vanhempi, koska naisen ajateltiin olevan onnellisin katsoessaan miestään ylöspäin. Naimisiin mennessään Adolf oli 25-vuotias ja Elli 18 vuotta.

Yhteiselonsa Adolf ja Elli saivat aloittaa tutuissa kotioloissa Mäntyharjulla läheistensä ja sukulaistensa ympäröiminä. Kovin kauas kotoa he eivät joutuneet muuttamaan sittenkään, kun Adolf määrättiin Mikkelin kirkkoherran 1. kappalaisen apulaiseksi kesällä 1880. Vuoteen 1883 mennessä Adolf oli edennyt urallaan 2. kappalaiseksi suoritettuaan kiitettävin arvosanoin kirkkoherran virkaan vaadittavan pastoraalitutkinnon edellisenä vuotena, ja vuonna 1886 hänet valittiinkin jo kirkkoherraksi Myrskylän seurakuntaan. 

Kirkkoherran viran saaminen oli papin työuran kannalta suuri askel eteenpäin. Papin ura oli aluksi hyvin epävarma, eikä vakituisen viran saanti onnistunut moneltakaan heti. Pappisuralle lähteneet saivat kappalaisen viran keskimäärin 34-vuotiaana ja kirkkoherraksi pääsi noin 44-vuotiaana. Kirkkoherran virka oli useimmiten papin uran päätepiste, jossa pysyttiin aina kuolemaan asti. Adolf saavutti kirkkoherran aseman huomattavan nuorena, vain 32-vuotiaana. Ellille aviopuolison saavuttama korkea virka-asema merkitsi turvatumpaa taloudellista tilannetta sekä arvonnousua yhteiskunnassa. Aikalaisten silmissä oli kunnioitettavampaa olla kirkkoherran kuin papin rouva. 

Ahkera Adolf kunnostautui papinviran ohella myös opetustehtävissä. Mikkelin vuosinaan hän toimi Mikkelin tyttökoulun suomen kielen opettajana vuosina 1880–1886 sekä uskonnon opettajana vuosina 1882–1886. Myrskylän seurakunnan kirkkoherrana toimiessaan hän puolestaan otti hoitaakseen Myrskylässä sijainneen pahantapaisten ja turvattomien poikien kodin johtajan tehtävät. 

Mikkelin ja Myrskylän vuosina Bromsin perhe kasvoi kahdeksalla lapsella. Mikkelissä syntyivät 1881 perheen esikoispoika Oskar Adolf Jonatan, 1882 Aino Elli Maria, 1884 Alvar Adolf Hedley sekä 1886 Ilona Elisabet.  Perhettä kuitenkin kohtasi raskas suru, kun kolmas lapsi Alvar Adolf Hedley menehtyi vain yhdeksän kuukauden ja kolmen päivän ikäisenä. 

”Ilmoitamme että rakastettu pienokaisemme Alwar Adolf Hedley rauhallisesti nukkui kuolemaan Sutelan pappilassa Mikkelissä tammikuun 13. päivänä 1885 katkeraksi suruksi meille ja kahdelle sisarukselle”, Elli ja Adolf kirjoittivat Uusi Suometar -lehden kuolinilmoituksessa 20.1.1885.

”Siell’ on nyt tallella hän luona Herran, suo Jesu että mekin saamme kerran myös sinne tulla ja hänen kuulla laulawan woitonwirttä sulo-suulla”, kuului kuolinilmoituksen loppu. 

Ennenaikaisen kuoleman ja vakavien sairauksien läsnäolo olivat arkipäivää 1800-luvun Suomessa. Kuolema kuului lapsuuteen, sillä noin 14 prosenttia lapsista kuoli ennen 1-vuotispäiväänsä. Tavallisimmat syyt varhaiseen kuolemaan olivat sairaudet, joita ei millään pystytty välttämään. Myös jokaiseen synnytykseen kätkeytyi menetyksen uhka niin äidin kuin vauvankin osalta. Alvar Adolf Hedleyn kuoleman jälkeen Adolfin ja Ellin ei kuitenkaan enää tarvinnut kohdata samanlaista surua, sillä muut lapset säilyivät elossa kriittisten varhaisvuosien läpi.

Myrskylässä perheeseen syntyivät 1888 Aune Synnöve, 1889 Kurt Arne Valdemar, 1892 Bengt Harry Elias ja 1894 Elsa Margit Salome. Myrskylässä Bromsit viihtyivätkin yhdeksän vuoden ajan aina siihen asti, kunnes Adolf vuonna 1895 nimitettiin Elimäen kirkkoherraksi. 

”Kokonaista 9 wuotta waikutti Adolf Broms miehuutensa parhaassa ijässä Myrskylän kirkkoherrana”, muisteltiin Lahti-sanomalehdessä 26.7.1923 sen jälkeen, kun tieto Adolfin kuolemasta oli tavoittanut myrskyläläiset.

”27 wuotta on kulunut siitä kun hän ainiaaksi jätti Myrskylän, mutta wielä elää uskollisen ja tunnollisen sielunpaimenen muisto wanhemmassa sukupolvessa. Adolf Broms ei tahtonut olla muuta kuin sielunpaimen. Politiikasta hän pysyi erillään, keskitti tehtäwänsä pääasiaan. Sillä alalla hän myös sai aikaan paljon. Hänellä oli se lahja mitä sielunpaimenelle on suuriarwoinen: rauhaa rakastawa, lempeä, ihmisystäwällinen mieliala.” 

Elimäellä aikaa vierähti toiset yhdeksän vuotta, ja siinä välissä Bromsin perhe kasvoi vielä kolmella lapsella: Anna Valborg syntyi 1896, Märta Solveig Victoria 1900 ja perheen kuopus Eva Margareta 1903.

Eva Margaretan syntymän aikaan Mäntsälässä vietettiin jännittäviä aikoja. Edellisenä vuonna Mäntsälän seurakunnan pitkäaikainen ja pitkäikäinen kirkkoherra Karl Edvard Aspelund oli kuollut, ja uuden kirkkoherran valitseminen oli tullut ajankohtaiseksi. Mäntsälän kirkkoherranvaalissa Elimäen kirkkoherra Bengt Adolf Broms sai äänet 209 seurakuntalaiselta ja Eckerön kirkkoherra Ernst Lundqvist äänet 82 seurakuntalaiselta, kun taas Foglön kirkkoherra Karl Olssonin äänisaalis jäi vain kuuteen ääneen. Niinpä Suomalainen Wirallinen Lehti 25.4.1903 saattoi julistaa lukijoilleen, että:

”Keisarillinen Senaatti on 31 päivänä Maaliskuuta 1903 nimittänyt ja siirtänyt Elimäen seurakunnan kirkkoherran Adolf Broms’in kirkkoherraksi Mäntsälän kirkkoherrakuntaan.” 

Mäntsälän kirkkoherran virkaan Adolf asetettiin virallisesti vasta runsas vuosi myöhemmin 1.5.1904, ja muuttoa Mäntsälään edelsivät muun muassa haikeat jäähyväisjuhlat Elimäellä.

”Jäähywäisillä oliwat Elimäen seurakuntalaisten puolesta walittu lähetystö, johon kuului toistakymmentä henkeä, sekä kunnan kansakoulujen johtokunta ja useimmat opettajat wiime sunnuntaina w. k. 24 p:nä poismuuttawan kirkkoherran Adolf Bromsin luona Elimäen pappilassa. Wieraswarainen isäntäwäki osotti herttaista ystäwällisyyttä jokaiselle”, kirjoitettiin Uusi Suometar -lehdessä 1.5.1904.

”Seurakunnan lähetystön puolesta puhui opettaja J. J. Ansas, tulkiten kirkkoherralle ja hänen perheelleen seurakuntalaisten wilpittömän kiitollisuuden ja kaipauksen tunteet ja toiwottaen heille Jumalan siunausta uudessa paikassaan Mäntsälässä, jonne he nyt siirtywät.”

Muistolahjana Bromsit saivat ”komean kirjoituspöydän ja tusinan aistikkaita, hopeaisia ruokalusikoita”. Myös Elimäellä Adolf oli jatkanut kansakoulujen hyväksi tehtävää työtään, ja jäähyväisjuhlassaan hän sai kiitokset muun muassa yleisen kansakoulujen johtokunnan esimiehenä toimimisesta.

”Pysywän ja hauskan muiston teki tämä illanwietto, joka samalla oli eronhetki, jokaiseen läsnäolijaan”, lehdessä todettiin. 

Mäntsälässä Bromsin perhettä odotti upouusi pappila, joka oli valmistunut muutamaa vuotta aikaisemmin. Ainoastaan perheen vanhin poika Oskar ei muuttanut enää perheensä mukana Mäntsälään, sillä hän opiskeli tilastotiedettä Helsingin yliopistossa.  Vanhin tyttäristä, Aino, meni puolestaan naimisiin jo seuraavana vuonna Kurikan kunnanlääkäri Matti Takalan kanssa ja muutti avioliiton myötä pois pappilasta. Muut lapset sen sijaan osallistuivat vilkkaasti uuden kotipaikkakuntansa elämään, ja lasten ikäjakauma vuonna 1904 ulottui aina 1-vuotiaasta pikku Evasta 18-vuotiaaseen Ilonaan.

Pappissäädyssä niin rovastit kuin kappalaisetkin matkustivat paljon, ja varsinkin miehen poissa ollessa taloudenpito oli kokonaan vaimon harteilla. Elli-rouvan elämä Mäntsälän uudessa pappilassa oli varmasti eloisaa, äänekästä ja kiireen täyttämää. Hänen vastuullaan oli huolehtia lapsista, naispuolisesta palvelusväestä, karjasta, ruokataloudesta ja vaatehuollosta. Työmäärää lisäsi omavaraisuus, joka vaati nimenomaan naisten työpanosta. Kankaiden kudonnan ja ompelun lisäksi omavaraistalouteen kuuluivat myös kotieläinten sekä kasvimaan hoito. Pienemmissäkin taloissa tarvittiin palvelusväkeä, mutta pappiloissa, herraskartanoissa ja suurissa maalaistaloissa palvelusväen määrä saattoi nousta huomattavaksi. 

Monesti pappilan aikataulua sekoittivat sopimattomaan aikaan saapuneet yllätysvieraat, jotka keskeyttivät arkisen ahertamisen. Myös vieraiden vastaanottaminen ja viihdyttäminen oli rouvien vastuulla, ja pappilan väki otti tunnetusti usein vieraita vastaan. Joskus kestittiin oikein korkea-arvoisia vieraita, kun esimerkiksi piispa tuli kylään. Bromsien aikana Porvoon hiippakunnan piispa Herman Råbergh suoritti piispantarkastuksen Mäntsälässä kahteen kertaan: ensin vuonna 1904, jolloin hän samalla asetti uuden kirkkoherra Bengt Adolf Bromsin virkaansa, sekä toisen kerran vuonna 1911. 

Pappilaan muuttanut iso lapsikatras toi mukanaan kaivattua sähäkkyyttä pienelle paikkakunnalle ja virkistävän tuulahduksen seurapiireihin. Perheen näkyvin hahmo oli veljeksistä nuorin, Harry, joka oli perustamassa kirkonkylälle urheiluseuraa ja toimi sen johtajana. Hän otti osaa muidenkin nuorisoseurojen toimintaan ja työskenteli hetken aikaa jopa virkaa toimittavana kansakoulunopettajana kirkonkylällä. Välillä hän kirjoitteli paikallislehtiin tulisia mielipidekirjoituksia ja puolusti urheiluseuransa olemassaoloa ja sen taustalla olevia aatteita. 

Harry oli myös toivottu esiintyjä illanviettoihin ja kulttuuritapahtumiin, sillä häneltä löytyi niin musiikillisia lahjoja kuin esiintymistaitoja. Kun esimerkiksi Porvoon piirin opettajakokous kokoontui Mäntsälässä vuonna 1912, oli jäsenten tarkoitus pitää asiakysymysten käsittelyn jälkeen pieni illanvietto koululla, mutta kansakouluaatteelle suopea kirkkoherra Adolf Broms kutsuikin heidät kylään pappilaan.

”Täällä kului aika rattoisasti ja hauskasti, siitä lämmin kiitos pappilan herttaiselle ja hywäntahtoiselle herraswäelle. Tunnelmaa kohottiwat wielä musiikkiesitykset, joita herrat Harry Broms, H. Puro ja Osk. Alanko esittiwät”, kirjoitettiin Uusimaa-lehdessä 17.1.1912. 

Samana vuonna Mäntsälän kirkossa järjestettiin juhannuspäivän kirkkokonsertti, jossa esiintyivät muun muassa Mäntsälän torvisoittokunta, Harry Broms, pitäjänkuulu laulaja Alexandra Winqvist sekä opettajat Heikki Puro ja Oskari Alanko. Konsertti sai jalkeille melkein koko Mäntsälän pitäjän musiikkia harrastavan yleisön, ja kirkko olikin ääriään myöten täynnä. Uusimaa-lehdessä osallistujia arvioitiin olleen vähintään 1200 henkeä. Harry Broms säesti ensin Alexandra Winqvistin laulua ja sen jälkeen esitti uruilla osan Schubertin oopperasta 78 ja flyygelillä Chopinin hautajaismarssin. 

”Urkujen soitto näkyi erikoisemmin yleisöä miellyttäwän, flyygelin soitto taasen ei kuulunut kuin lähempänä istujille. - - Ellei ota huomioon jo mainitsemaani herrojen Alangon ja Puron onnettomuuksia wiulunkielien petollisuuteen nähden ja ehkä hieman liian pitkää ohjelmaa, joka mainitusta syystä wenyi aiwan tuskastuttawan pitkäksi, niin woi sanoa, että konsertti oli arwokas ja ansaitsi kyllä saadakin runsaan kuulijakunnan”, kuului lehden tuomio. 

Pappilan työntäyteisen ja eläväisen arjen ja juhlan keskellä Bromsit joutuivat myös miettimään lastensa kasvatusta ja koulutusta. Säätyläisperheissä lasten kasvatus nähtiin vanhempien tärkeimmäksi maanpäälliseksi tehtäväksi, ja tavoitteena oli kasvattaa lapsista siveitä, kohtuullisia, kuuliaisia, hiljaisia, rehellisiä ja ahkeria ihmisiä, joilla oli ennen kaikkea hyvät kristilliset arvot. Ennen kouluun lähtemistä lapsille annettiin alkeisopetusta kotona, joka tarkoitti luku- ja kirjoitustaidon omaksumista sekä kristinuskon perusteiden ymmärtämistä. Monesti alkeisopetusta antoivat joko äiti tai vanhemmat sisaret, mutta osa perheistä palkkasi lapsilleen kotiopettajan. Palvelijoista kotiopettaja olikin arvoasteikossa korkeimmalla sijalla, koska vain varakkaissa perheissä oli varaa kouluttaa lapset kotona. Pian Mäntsälään muuttonsa jälkeen Bromsit alkoivatkin etsiä pappilaan ulkopuolista opettajaa.

”Nuori, vaatimaton neiti, joka taitaa myös ruotsinkieltä, saa paikan kotiopettajattarena syyskuun 1 päivästä. Vastaukset palkkavaatimuksineen lähetettävä mitä pikemmin kirkkoherra Ad. Bromsille, osotteella Mäntsälän pappila”, kehotettiin Uusi Suometar -lehdessä 5.8.1906. 

Yleensä lapset aloittivat varsinaisen koulu-uransa ja säännöllisen koulunkäynnin 8–10 vuoden iässä, jonka jälkeen tyttöjen ja poikien kasvatus eriytyi toisistaan, sillä tyttöjen kasvatuksessa alettiin korostaa naiselliseksi katsottuja taitoja tiedon kustannuksella. Opiskelu oli ollut vielä 1800-luvulla poikien etuoikeus, koska tyttöjen elämäntehtävän ajateltiin olevan aviomiehestä ja lapsista huolehtiminen, eikä siihen tarvittu teoreettista koulutusta. Näin ajateltiin edelleen myös Bromseilla, vaikka elettiin jo 1900-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä, eikä säätyläisperheissä nainen ylioppilaana ollut enää samanlainen kummajainen kuin muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Perheen tyttöjen tietä kohti korkeampaa koulutusta ei silottanut edes se, että kirkkoherra Adolf Broms oli ollut läpi työuransa vakaa kansakoulujen puolesta puhuja ja jatkoi Mäntsälässä ollessaankin innokasta koululaitoksen kehittämistyötä. 

Perheen kaikki kolme poikaa saivat kuitenkin vaikuttavan koulutuksen ja uran. Jokainen heistä kirjoitti ylioppilaaksi, jonka jälkeen veljekset siirtyivät opiskelemaan Helsingin yliopistoon  ja valmistuivat ensin filosofian kandidaateiksi ja sen jälkeen maistereiksi. Vanhin poika Oskar luki tilastotieteitä, kun taas nuorempia veljiä, Arnea ja Harrya, kiinnostivat oikeustieteen opinnot. Valmistuttuaan Oskar työskenteli Tullihallituksen tilastokonttorin johtajana ja myöhemmin pankinjohtajana, Arne ja Harry puolestaan toimivat asianajajina ja varatuomareina perustaen omat lakiasiaintoimistonsa, jonka jälkeen hekin antautuivat pankkiuralle. 

”Oskari Autereella (Oskar vaihtoi suomalaiseen sukunimeen vuonna 1906 ) oli suuret lahjat ja laajat ja perusteelliset tiedot”, ihasteltiin Uusi Suomi -lehden ja Kauppalehden muistokirjoituksissa pian hänen kuolemansa jälkeen 1928. 

”Hän on julkaissut useita tutkimuksia erikoisalaltaan ja häntä käytettiin useissa valtion komiteoissa jäsenenä tai sihteerinä. Ylioppilasaikanaan hän otti innokkaasti osaa ylioppilaspolitiikkaan ja yleisiin harrastuksiin, ollen m. m. ylioppilaskunnan hoitokomitean jäsenenä. Autereen erikoisharrastuksiin kuului myöskin postimerkkien keräily”, lehden lukijoille kerrottiin.  

Pikkuveli Harry puolestaan ei saanut enempää eikä vähempää kuin Suomen presidentiltä nimityksen uuteen tehtäväänsä: ”Tasavallan presidentti on eilen valtioneuvostossa tapahtuneessa esittelyssä nimittänyt varatuomari Bengt Harry Bromsin Suomen Pankin avoinna olevaan johtokunnan jäsenen virkaan.” 

Bromsin pojat saivat siis kotoaan erinomaiset eväät elämään ja pystyivät ponnistamaan työurillaan aivan yhteiskunnan kärkipään tehtäviin sekä suomalaisen sivistyneistön kermaan. Perheen seitsemää tytärtä kasvatettiin kuitenkin aviovaimon, äidin ja emännän rooleihin. Jonkin verran koulutusta tytötkin saivat, mutta opintie nousi pystyyn ennen lukiota. Tytöistä ainakin Aino, Ilona ja Aune kävivät Viipurin ruotsalaisen tyttökoulun ja saivat sieltä päästötodistuksen.  

Suomessa tyttökouluja alettiin perustaa 1800-luvun puolivälin jälkeen, ja niiden opetussuunnitelmissa huomioitiin erityisesti tyttöjen tuleva kutsumus äiteinä ja vaimoina. Opetukseen kuului tyttöjen kasvattaminen hyviksi taloudenhoitajiksi ja emänniksi. Fruntimmersskolan i Viborg (Viipurin tyttökoulu) oli Suomen ensimmäinen tyttökoulu, joten Bromsin tytöt lähetettiin opiskelemaan hyvin perinteikkääseen ja pitkät juuret omaavaan arvostettuun opinahjoon. 

Lasten kasvaessa ja vanhetessa isä Adolfilla ja äiti Ellillä riitti aihetta juhlaan, sillä lasten isot virstanpylväät seurasivat kiivaassa tahdissa toinen toistaan: milloin juhlittiin ripille pääsyä, milloin kihlautumista ja häitä, milloin valmistujaisia ja milloin lastenlasten syntymiä ja ristiäisiä.

Perheen vanhimman tyttären Ainon häitä vietettiin Mäntsälän pappilassa jo vuonna 1905, jonka jälkeen oli perheen poikien vuoro. Oskar meni naimisiin 1909, Arne 1913 ja Harry 1916. Perheen poikien häät eivät aiheuttaneet samanlaista säpinää Mäntsälässä kuin tyttärien, koska veljekset olivat muuttaneet jo hyvän aikaa sitten muualle opiskelemaan, ja häitäkin vietettiin morsianten kotipaikkakunnilla. Kuitenkin perheen tyttäristä Ilona ehti viettää häitään Mäntsälän pappilassa isosiskonsa Ainon tapaan.

”Awioliittoon wihittiin wiime perjantaina morsiamen kodissa Mäntsälässä kruununnimismies Edwin Krokfors ja nti Ilona Broms, lääninrowasti Adolf Bromsin ja hänen puolisonsa o.s. Molander, tytär”, kirjoitettiin Uusimaa-lehdessä 23.8.1915.  

Bromsin kaikista vihille päätyneistä tyttäristä jokainen solmi avioliiton hyvistä taustoista tulleiden ja korkeaa koulutusta saaneiden miesten kanssa. Poikkeuksena oli Anna, joka meni naimisiin vuonna 1917 maanviljelijäsuvusta tulleen äveriään sepän pojan Oskari Paatelan kanssa, mutta Oskari olikin kuuluisa taiteilija, joka oli maalannut muun muassa alttaritaulut Vironlahden ja Alavuden kirkkoihin. Eva vihittiin 1921 vänrikki, konttoripäällikkö Leo Spolanderin kanssa ja Elsa 1933 lehtori Albert Gyllenbögelin kanssa. 

Erityisesti Aino, joka oli Bromsin tyttäristä vanhin, oli äitinsä Ellin tapaan oman sukupolvensa säätyläisnaisten tyypillinen edustaja, joka työskenteli uutterasti ja uhrautuvasti kodinpiirissä emäntänä, vaimona ja äitinä. Sukupuolten välinen työnjako noudatti 1800-luvun totuttua mallia, jossa koti oli naisen valtakunta, jota hän emännöi, ja mies kävi palkkatöissä osallistumatta taloudenpitoon. Ainon opintaival oli päättynyt Viipurin tyttökouluun, jonka jälkeen hän oli mennyt 22-vuotiaana naimisiin piirilääkäri Matti Takalan kanssa ja saanut kahdeksan lasta. Omaisten suureksi järkytykseksi Aino kuoli täysin yllättäen 56-vuotiaana tammikuussa vuonna 1939. Hänen hyvä ystävänsä Aili Alanen purki omaa ja muidenkin surua ja epäuskoa Turun Sanomien muistokirjoituksessa: 

”Sinulle, Aino, joka vielä viikko sitten niin hyvänä, hellänä ja herttaisena työskentelit kodissasi omaistesi hyväksi, soivat kumeat kuolinkellot. - - Me ihmiset, ystäväsi, ennen kaikkea omaisesi, emme ymmärrä, miksi juuri Sinun vuorosi tuli nyt astua tuohon suureen tuntemattomaan. Ihmissilmin, ihmismielin olisi(t) vielä niin tärkeä olemaan kodissasi miehesi ja lastesi hoivaajana – meille ystäville auringonpaistetta, iloa ja hyvyyttä säteilemässä. Mutta rakas Isämme taivaassa, Hän ymmärtää paremmin kuin me. Hän piti Sinut kypsänä viljana, jonka tahtoi korjata aherrusta täynnä olevasta elämästä suureen lepoonsa iankaikkiseen elämään. - - Kiitos Sinulle, Aino, kaikesta valosta ja lämmöstä, jota loit elämämme usein pimeisiin päiviin. Kiitos Sinulle 26 vuotta kestäneestä uskollisesta ystävyydestäsi. Palkitkoon rakas Taivaallinen Isämme kaikki vaivannäkösi omaistesi edessä.” 

Bromsin muista tyttäristä ainakin Anna ja Eva venyttivät elämänpiiriään jo hieman kodinpiiriä laajemmaksi. Anna piti hetken aikaa kehysliikettä yhdessä miehensä, taiteilija Oskari Paatelan, kanssa, eikä liike olisi pyörinyt ilman häntä, sillä Oskari oli toivottoman epäkäytännöllinen ja taiteilijoiden tapaan elämäntavoiltaan boheemi. Anna tunnettiin Helsingin seurapiireissä ’kauniina Annana’, jolla oli kauneuden lisäksi myös päätä, sydäntä ja aimo annos käytännöllisyyttä. Anna piti liikkeen järjestyksessä ja huolehti laskujen maksamisista ja perimisistä. Oskari puolestaan vastasi kehysmestarina taulujen kehystämisestä. Kehysliike tosin piti lopettaa, kun rakennus, jossa liiketila sijaitsi, vaihtoi omistajaa. Tämän jälkeen Anna otti vastaan paikan konttorissa. Eva puolestaan otti aktiivisesti osaa Orimattilan järjestöelämään ollen jäsenenä seurakunnan diakoniatoimikunnassa sekä Lotta Svärdin Orimattilan paikallisosastossa, jonka varustusjaoston päällikkönä hän toimi. 

Mäntsälän vuosinaan 1904–1916 kirkkoherra Adolf Bromsin arvostus oli yhä vain noussut hiippakunnan kirkollisissa piireissä. Vuonna 1910 hänelle myönnettiin sekä rovastin arvo että Pyhän Annan ritarikunnan 3. luokan kunniamerkki, kun taas Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 3. luokan kunniamerkin hän oli saanut jo vuonna 1894. Vuoden 1913 lääninrovastin vaalissa hän voitti selvin lukeminen kilpakumppaninsa Axel Murénin: ”Tiistaina Mäntsälässä pidetyssä rowastikunnan kokouksessa, jossa toimitettiin lääninrowastin waali Tuusulan rowastikunnassa, sai 6 ääntä w. t. lääninrowasti, Mäntsälän kirkkoherra Adolf Broms ja 1 äänen Hausjärwen kirkkoherra, jumaluusopin kand. Axel Murén.” 

Näin ollen Adolfista tuli Tuusulan rovastikunnan lääninrovasti vuotta aikaisemmin kuin hän täytti 60 vuotta. Kirkkoherran syntymäpäivät noteerattiin tammikuussa 1914 useissa lehdissä ympäri Suomea, ja Mäntsälässä riitti vipinää juhlapäivänä: ”Aamupäiwällä käwi hänen luonaan kunniatervehdyksellä pitäjän kunnallisten laitosten edustajat: kunnan waltuuston, kuntakokouksen ja kunnallislautakunnan puheenjohtajat ja osa kirkkoneuwoston jäseniä. Pitkin päiwää sai sitten wielä päiwän sankari wastaanottaa tervehdyskäyntejä, onnitteluja ja kukkalaitteita ystäwien ja kiitollisten seurakuntalaisten taholta.” 

Juhlallisesta syntymäpäivästä ei ollut kulunut kauaakaan, kun jo saman vuoden lokakuussa Mäntsälässä kuultiin varsin kummia uutisia: Adolf oli lähtenyt mukaan Orimattilan seurakunnan kirkkoherranvaaliin ja tullut valituksi – vieläpä selkeällä äänierolla. Toisella vaalisijalla ollut Adolf sai vaalissa 731 ääntä, kun kolmannella vaalisijalla ollut Elimäen kirkkoherra Gustaf Werner Törnvall sai 449 ääntä ja ensimmäisellä vaalisijalla ollut Raision kirkkoherra Henrik Nurmio 57 ääntä. Tilanne oli mäntsäläläisille shokeeraava, sillä yleensä kirkkoherrat olivat pysyneet virassaan kuolemaansa asti. Mäntsälän kirkkoherran virka oli arvostettu ja suhteellisen hyväpalkkainen, joten virkaan pystyttiin valitsemaan kokeneita ja arvostettuja pappeja, jotka olivat tulleet jäädäkseen. Adolfin lähdön syyt olivat kuitenkin ennen muuta taloudellisia: Orimattilan kirkkoherran vuosipalkka oli 8 000 markkaa, kun taas Mäntsälässä samasta työstä tarjottiin 6 300 markkaa. 

Oikeastaan Adolfilla oli ollut toinen jalka lähtökuopissaan jo heti Mäntsälään muuton jälkeen, ja hän oli heitellyt sinnikkäästi verkkoja vesille vuosi toisen perään. Orimattila oli vain ensimmäinen seurakunta, jonka kohdalla viimein tärppäsi. Huonolla menestyksellä hän oli pyrkinyt ainakin vuonna 1906 kirkkoherraksi Jääskeen, 1907 Nurmekseen, 1909 Jämsään, 1910 Vihtiin ja 1912 Pielavedelle. Adolf oli tehtaillut 1908 hakemuksen myös Kuolemajärvelle, mutta peruuttanut sen myöhemmin. 

Mäntsäläläisillä oli kuitenkin hetki aikaa totutella vääjäämättömään muutokseen, sillä kirkkoherran muutto Orimattilaan tapahtui vasta vuoden 1916 huhtikuussa. Kirkonkylässä vietettiin tietenkin hyvästijättöjuhlaa Bromseille, ja meijerin juhlasalissa järjestettyyn tilaisuuteen oli saapunut runsaasti väkeä pitäjän kaikista kylistä. Uusimaa-lehdessä arvioitiin, että osanottajia olisi ollut yhteensä noin 200 henkeä.

”Torwisoiton säwelten kaikuessa saapui juhlawieraat rowasti Broms ja hänen perheensä juhlaan. Aluksi laulettiin wirsi 152 torwisoiton säestyksellä. Agronoomi L. Herlewi puhui sitten juhlawieraille sekä persoonallisena ystäwänä että seurakunnan puolesta, osoittaen sattuwin sanoin miten rowasti Broms on ollut kaikkien seurakuntalaisten ystäwä, ystäwä, joita elämän matkalla jokainen tarwitsee kehotuksekseen ja pysyäkseen henkisesti wireillä.”

Tilaisuudessa kuultiin juhlallisia puheita ja musiikkia, joita esittivät Sääksjärven ja kirkonkylän sekakuorot sekä torvisoittokunta. Lahjaksi mäntsäläläiset antoivat eroavalle kirkkoherralle arvokkaan kahvikaluston, ja väliajoilla tarjosivat ”pirteät nuoret emännät kaikille osanottajille wirkistykseksi kahwia, limonaadia ja teetä wuorotellen”. Jälleen kerran kirkkoherraa kiiteltiin lämpimäksi kansakoulujen kannattajaksi ja opettajiston ystäväksi. Opettajat A. Leimu ja J. Wirtamo totesivat puheissaan, että ”rowasti B. ei ollut niitä wirkamiehiä, jotka asettuwat pylwään päähän siihen yleisöön nähden, jonka kanssa tulewat tekemisiin ja siksi hän saawutti kaikkien seurakuntalaisten myötätunnon”. J. Wirtamo jatkoi vielä, että seurakuntalaisten kiintymys johtui myöskin ”rowasti B:n korkeasta henkisestä kehittyneisyydestä ja hienosta persoonallisuudesta sekä siitä suwaitsevaisuudesta, millä hän suhtautui muihin elämäntoiminnoihin samalla kun hän esim. kelpaawasti elämällään osoitti että uskon tulee waikuttaa eläwöittäwästi muuhun elämään ja ilmetä m. m. lähimmäisten palwelemisena”.

”Rowasti B. wastasi puheisiin kaksi kertaa ja kiitti lopuksi toimeenpannusta juhlasta, lausuen kiintymyksensä Mäntsälään muutenkin olleen suuren, mutta että ero nyt tuntuu wieläkin waikeammalta”, raportoitiin Uusimaassa, joka piti juhlaa mieltä kohottavana, lämmittävänä ja seurakunnan eri kyliä yhdistävänä tilaisuutena. Suurimman uroteon kuulemma kuitenkin suorittivat ”tarjoilijaemännät, jotka klo 4:stä 8:aan ahkerasti puuhasiwat. Heille samoinkuin muille juhlan hommaajille, soittajille ja laulajille tunnemme me toiset kiitollisuutta”.  

Niin sulkivat Bromsit Mäntsälän pappilan oven viimeistä kertaa kahdentoista vuoden palveluksensa jälkeen ja matkasivat Orimattilaan. Mukaan lähtenyt perhe oli Mäntsälän vuosina pienentynyt tyttöjen avioliittojen ja poikien työurien myötä, eikä Adolfin työuraakaan ollut enää kovin paljoa jäljellä. Viimeiset seitsemän elinvuottaan hän kuitenkin työskenteli Orimattilassa yhtä uskollisesti ja tunnollisesti kuin aiemmillakin paikkakunnillaan.

”Kuwaawana piirteenä rowasti Bromsin tunnollisesta toimensa täyttämisestä mainittakoon, että hän aina wiime päiviin asti huolimatta heikontuneesta terweydestään suoritti kaikki kansliatehtäwät. Sensijaan oli hän kirwelewin sydämin pakoitettu luopumaan hänelle niin rakkaaksi käyneestä saarnatuolista”, raportoi Etelä-Suomen Sanomat Adolfin elämän viimeisistä vaiheista. 

Kirkkoherra Adolf Bromsin työura oli jatkunut keskeytymättä jo 43 vuotta, kun hän rauhallisesti nukahti keskipäivällä 13.7.1923 iäiseen uneen. Kuollessaan rovasti oli 69-vuotias. 

”Pitkä ja hedelmistä rikas on ollut se työpäiwä, jonka rowasti Broms elämässään suoritti ja lukemattomat owat ne ihmiset, jotka hänen sanoistaan owat löytäneet lepoa ja lohtua ja hänen toiminnastaan saaneet siunausta. Herttaisella käytöksellään ja sydämellisyydellään woitti hän kaikkien rakkauden ja arwonannon niissä seurakunnissa, joissa hän waikutti. Siksi onkin harwinaisen suuri se surewien seurakunta, joka nyt awonaisen haudan äärellä kaiwaten häntä muistelee.” 

Omaiset olivat valinneet Adolfin kuolinilmoitukseen Johanneksen evankeliumista kohdan ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Jokainen, joka minuun uskoo, hän ei kuole ijankaikkisesti.” Samalla ilmoitettiin, että hautajaiset järjestetään Orimattilan kirkossa keskiviikkona 18.7.1923 klo 16.  

Orimattilassa runsaslukuinen hautajaissaattue aiheuttikin hämmästelyä, sillä näin suuren luokan hautajaisia paikkakunnalla vietettiin hyvin harvoin. Ilmakin suosi useampaa sataa osanottajaa, sillä pilvinen ja tihkusateinen sää pysyi hautausaikana kauniina ja sateettomana. Mäntsälästä hautajaisissa olivat mukana muun muassa Adolfin ystävä agronomi L. Herlevi ja Mäntsälän seurakunnan uusi kirkkoherra Kustaa Hallio. Rovastin arkun kantoivat hautaan hänen poikansa ja vävynsä sekä veli. Haudalla kuultiin paljon puheita, ja hautakummulle laskettiin niin monta seppelettä, että ”hauta muuttui korkeaksi ja kauniiksi kukkaiskummuksi”. Hautauksen kestäessä sekakuoro esitti lauluja, ja toimitus päättyi Sun haltuus rakas Isäni -virteen. 

”Tuuheitten lehtipuitten keskelle, kauniin kukkaiskummun alle oli näin saatettu pidetty sielunpaimen, hywä, luotettawa ystäwä. Siellä levätköön hän rauhassa!” 

Rovasti, kirkkoherra Adolf Broms oli jo omana elinaikanaan saanut paljon arvostusta ja ihailua osakseen, joista kertovat jo hänen saamansa kunniamerkit, arvonimet, nousukiidossa ollut työura sekä kauniisti kirjoitetut lyhyet ja pidemmät maininnat lehdissä. Ansiotta Adolfia ei myöskään kiitelty muistokirjoituksissa hänen omistautuneisuudestaan ja tunnollisuudestaan sekä vahvasta uskostaan. Noin 16 vuotta kunnioitetun kirkkoherran kuolemasta W. Hagfors -niminen kirjoittaja avasi kuitenkin vähän enemmän Adolfin persoonaa päätettyään muistella Lahti-sanomalehdessä 8.10.1939 Orimattilan ajasta ikuisuuteen siirtyneitä säätyhenkilöitä.

”Broms oli arvokas, vakava sielunpaimen, seurusteli etupäässä sivistyneissä piireissä. Hän edusti vanhemman ajan ylimyksellistä papistoa. Kaikkialla, missä hän pappina vaikutti, sai hän tunnustusta ja arvonantoa”, W. Hagfors kirjoitti.  Pahaa sanottavaa ei löytynyt siis vieläkään, jos ei mitään erityisen sydämellistä tai hersyvääkään. Kaiken kaikkiaan Adolf vaikuttaa käyttäytyneen aina niin sivistyneesti, kunnioitusta herättävästi ja oppineisuuttaan korostaen, että hänen persoonansa jäi kai tavalliselle seurakuntalaiselle etäiseksi. 

Elli-rouva jäi miehensä kuoleman jälkeen Orimattilaan. Hän oli naimisiin mennessään ollut miestään 7 vuotta nuorempi, ja hän myös eli miestään paljon pidempään. Adolfin kuolema aloitti Ellin elämässä vaikean ja raskaan ajanjakson. Tähän asti elämä oli varjellut Elliä isoimmilta menetyksiltä, mutta miehensä lisäksi hän joutui pian hautaamaan Anna-tyttärensä 1927 ja esikoispoikansa Oskarin 1928. Annan terveys ei ollut koskaan ollut oikein hyvä, mutta aviomiehensä kanssa tehty Italian-matka vuonna 1921 vahvisti häntä, ja ehkä Italian aurinkoinen sää ja kauniit maisemat antoivatkin hänelle useampia lisävuosia. Oskar puolestaan kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. 

”Vainajan ruumiinsiunaus tapahtui vanhan hautausmaan kappelissa klo 4 ip. runsaslukuisen ja edustavan saattojoukon läsnäollessa”, kertoi Kauppalehti 6.6.1928 Oskarin hautajaisista. ”Eräitten ystävien ja opintotoverien muodostaman tilapäiskuoron laulettua ’Mä kuljen kohti kuolemaa’ astui kukilla koristetun arkun ääreen asessori A. V. Kuusisto, puhuen mieliinpainuvia lohdutuksen sanoja vainajan puolisolle, pojalle ja iäkkäälle äidille sekä toimittaen ruumiinsiunauksen. Kuoron laulettua ’Autuaitten kiitosvirren’ kantoivat arkun kappelista hautausmaan portilla odottavaan ruumisvaunuun vainajan poika, ylioppilaskokelas Arvi Autere ja veli, tuomari Harry Broms, pankinjohtajat Walldén ja Siemssen, prof. Tavaststjerna, johtaja Nevanlinna, taiteilija Paatela (lanko) sekä nimismies Krokfors (lanko).” 

Annan ja Oskarin lisäksi Elli joutui hyvästelemään myös Aino-tyttärensä vuonna 1939. Menetyksistä huolimatta rouva Broms jaksoi elää vielä pitkät sotavuodet ja nähdä rauhan syntyvän, kunnes ummisti silmänsä viimeisen kerran ikiuneen.

”Meidän rakas äitimme, ruustinna Elli Broms, o.s. Molander, syntyi 12.7.1861 ja kuoli rauhallisesti 20.3.1946 rajun sairauden jälkeen”, Bromsin lapset kirjoittivat kuolinilmoituksessaan. Ehkäpä Ellin pitkän elämän jälkipuolta leimanneet menetykset ja muut surut olivat taustalla, kun kuolinilmoituksen loppu kuului: 

”Palkitkoon Jumala sen, mitä me emme voineet.”